Nuorten aikuisten mielenterveyssarjakuva

Maailman tärkeintä kirjallisuus -podcast

Litterointi

Vieraana Viivi Rintanen. Toimittajana Noora Raiskio.

 

Noora: Moikka! Kuuntelet Maailman tärkeintä kirjallisuutta -podcastia. Mä olen Noora Raiskio ja tänään me puhutaan nuorten aikuisten mielenterveyssarjakuvasta. Mulla on tänään studiossa yksi vieras, sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen Keuruulta, tervetuloa!

Viivi: Hei ja tosi kiva olla täällä!

Noora: Ihan saada sut tänne. Mulla oli tällainen ennakkokysymys jokaiselle vieraalle, joka tavallisesti on muodossa, että miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus on susta tärkeää. Me voidaan spinnata tämä nyt niin, että miksi lasten ja nuorten sarjakuva on tärkeää, ja myös nuorten aikuisten sarjakuva?

Viivi: Sanoisin omasta näkökulmastani siinä mielessä, että sarjakuva on kuvien ja sanojen yhteispeliä. Se on kirjallisuuden muotona sellainen, että ehkä siinä pystyy ilmaisemaan asioita, joita pelkillä sanoilla ei voi tavoittaa. Se ei ole yhtään sen parempi tai taidokkaampi media, mutta sillä on erilainen vaikutus mun mielestä lukijaan. Se voi palvella, uskoisin, monia lapsia ja nuoria, mutta ehkä myös sellaisia, joilla saattaa olla vaikeutta keskittymisen kanssa, tai jotain lukemisen ongelmia, niin sarjakuva voi auttaa alkuun.

Noora: Kyllä, juuri näin. Ihanaa saada myös sarjakuvavieras tähän, että saadaan vielä monimutkaisemmin… monimuotoisemmin tätä kirjallisuuden kenttää ja just nyt ollaan siellä ikähaarukan korkeimmassa päässä, että puhutaan nuorten aikuisten tai nuorten sarjiksista. Ja tänään meidän kohdeteoksena on sun Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta -sarjakuvakokoelma. Haluatko kertoa jotain tästä kirjasta ja siitä proggiksesta siinä takana?

Viivi: Joo, tässä tulee tällainen pieni tarina, tämä on vaikea tiivistää.

Noora: Ihan hyvä.

Viivi: Joo, mun esikoisteoksen jälkeen, joka oli tällainen omaelämäkerrallinen mielenterveyden järkkymistä käsittelevä teos, niin ihmiset alkoi omatoimisesta ottaa muhun yhteyttä netissä ja kertoivat, että pitivät kirjasta ja kertoivat omia mielenterveyskokemuksiaan. Ne oli ihan älyttömän hienoja tarinoita, ja tosi tärkeitä. Ajattelin, sekä henkilökohtaisesti lukijana mulle, että sitten yhteiskunnallisesti voisivat olla. Tuli sellainen olo, että ei hitsi, että jos näitä piirtäisi nettisarjakuviksi, joita kuka tahansa voisi lukea, ehkä ne voisivat tarjota vertaistukea tai sitten tällaista todenmukaista kokemustietoa siitä, miltä hulluksi tuleminen tai sekaisin oleminen tuntuu. Mikä oli itselleni elämässäni hyvin tuttu kokemus. Tästä sain idean sitten perustaa tällaisen Hulluussarjakuvia-sarjakuvablogin, jonka idea oli osallistava ja yksinkertainen. Kuka tahansa mielenterveysongelmia, hulluutta kokenut, saattoi lähettää mulle sähköpostilla oman tarinansa, joista sitten osan valitsin, ja sitten tämän lähettäjän kanssa yhteistyössä toteutettiin sarjakuva tämän lähettäjän toiveiden mukaan. Ja se tarkoitti sitä, että kun he lähettivät tämän aihion, niin sitten mä sarjakuvantekijänä, mun tehtävä oli tehdä siitä sarjakuva heidän toiveidensa mukaan. Eli mä tavallaan tein sen kaiken taiteellisen työn käsikirjoittamisesta piirtämiseen. Ja toki kaikille vastasin, mutta vain osan pystyin näistä tarinoista toteuttamaan. Ne olivat kyllä aivan siis niin kuin munkin elämään tosi paljon vaikuttaneita kokemuksia, tai kokemustarinoita, mitä sain sieltä sähköpostistani poimia ja lukea. No, tätä sitten tein viisi vuotta, eli julkaisin näitä hulluussarjakuvia siellä blogissa. Mutta jatkuvasti ajattelin, että näistä täytyy ehdottomasti tehdä sitten kirjakokoelma, kun se aika koittaa. Ja sitten syntyi pikkuhiljaa idea tällaisesta kehystarinasta näiden muiden tosi tärkeiden tarinoiden ympärille. Tähän lopulliseen kirjaan syntyi tällainen kehystarina, tarina, joka sitoo ne kaikki muut tarinat yhteen. Siinä on semmoinen päähenkilö, joka piirtää näitä muiden tarinoita ja käy samaan aikaan psykoterapiassa. Eli itselleni tyypillisesti tein tällaisen omaelämäkerrallisen twistin sitten tähän kirjaan. Tästä syntyi sitten tämä kirja, ja sen kokonaisuuden, eli näiden lukuisten muiden tarinoiden ja minun yhden tarinan tarkoituksena on näyttää, miten tärkeää on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja ehkä, että se oma tarina tulee jonkun myötäelämäksi, niin se on tän kokoelman tarkoitus.

Noora: Se on kyllä, voin sanoa, kun olen lukenut tämän useampaan kertaan ja seurannut proggista aika pitkään, niin siitä kyllä tulee, ”au, tämä on mood, tämä on minä”, että on tavoitettu jotakin niin sanotusta hullusta mielestä.

Viivi: Kiva kuulla.

Noora: Mä tartun tähän, koska joku on varmaan silleen ”sanottu hullu, apua, mitä tapahtuu, ei noin voi sanoa.” Minkä takia sä olet nimennyt nämä nimenomaan hulluussarjakuviksi ja miksi käytät sanaa hullu?

Viivi: Joo, se on erittäin asiallinen kysymys, koska senhän voisi käsittää niin, että mä haluan vaikka provosoida tai herättää huomiota, mutta se ei ole se syy. Se on henkilökohtainen ja sitten yhteiskunnallinen syy. Mä ajattelen niin, että voidaan puhua vaikka rinnakkain mielenterveysongelmista tai mielenterveyden häiriöistä, mutta se on sellainen, se sanasto on sellaista medikalisoivaa. Sehän liittyy siihen, että me saadaan vaikka joku diagnoosi ja me voidaan mennä hoidettavaksi johonkin tähän lääketieteelliseen järjestelmään, mikä on tosi tärkeää. Mutta mä ajattelen, että hulluus ilmiönä on vanhempi kuin lääketiede, ja se kuuluu ihmisyyteen. Ja se on myöskin mielestäni, niin ne on sellaisia yleisinhimillisiä kokemuksia, jotka kuuluu monen elämään. Joko omaan elämään, tai sitten jonkun läheisen elämään sun elämän aikana. Aivan takuuvarmasti joku on sekaisin sun elämän aikana sun elämässä. Niin mä olen valinnut käyttää tätä hullu-sanaa, ehkä nykyään käytän enemmän näitä rinnakkain sen takia, että mä ajattelen että vaikka nämä tarinat on sellaisia, että ne on yleisinhimillisiä. Ne eivät ole vaan jotain lääketieteellisiä kertomuksia siitä, että kuinka alkoi tämä oire ja näin edespäin, vaan se, että meillä on vaikeita kokemuksia, joista me yritetään selviytyä. Tämä on se kaunis ajatus siinä taustalla. Mutta mä olen nyt ehkä tullut siihen tulokseen, että se saattaa olla niin provosoiva se sana, niin mä yritän käyttää niitä, omasta mielipiteestäni huolimatta rinnakkain.

Noora: Mielenkiintoista. Se kyllä kieltämättä, kun mä kävin lueskelemassa näitä sarjakuvablogin kommentteja, niin siellä muutama oli sitä mieltä, että nyt hei hulluksi ei kannata kutsua, se on tosi juurikin leimaavaa.

Viivi: Joo ja se, jos saan sanoa vielä sen verran, että se myös sen sanan käyttö on siinä mielessä, se yrittää poistaa sitä leimaa, mikä voi tuntua niin kuin hardly productivelta. Mutta ehkä vähän samalla tavalla kuin queer tai homo tai vastaavat sanat, kun ne on otettu haltuun, niitten itse sellaisten haltuun ja käyttöön, niin sen voi kokea myös voimaannuttavana. Niin kuin esimerkiksi itse koen tai ehkä jotkut muutkin saattaa kokea. Mutta ehkä oma mustavalkoisuus on tässäkin asiassa hälvennyt, että haluan antaa myös sellaisille ihmisille mahdollisuuden lukea mun sarjakuvia, joita ärsyttää mun kielenkäyttö. Olen höllentänyt otettani tästä.

Noora: Joo, mulle tosiaan pisti, se nyt ei tässä sarjakuvakokoelmassa itsessään ei mun mielestä näy, mutta aikaisemmin tässä sun esikoisteoksessa Mielisairaalan kesätytössä, ja sitten sun blogin ensimmäisissä postauksissa on henkilöhahmo/olento, Hulluuranko, eli Hullu luuranko, Hulluusluuranko, mikä hän lieneekään. Niin onko tässä jotain semmoista, minkä takia tämä hahmo ei ole tullut tähän kirjamuotoon asti. Onko se sut semmoinen, että ehkä jätetään sellainen raflaavin hulluuden ja tällaisen kuoleman symbolin eli luurangon käyttö pois, vai onko se vaan tapahtunut jotenkin orgaanisesti?

Viivi: Se on tapahtunut orgaanisesti, mutta se on myös ollut harkittua, että se on jätetty pois, koska se vähän ehkä sotkee sitten sitä koko… siinä on niin paljon sellaista voimakasta symboliikkaa. Mä olen itse sellainen anatomiafriikki, niin myös sen takia se luuranko oli alun perin siellä, ja mun mielestä se oli hieno metafora eri asioille. Luuranko on aina ollut kuoleman symboli, mutta mä näin sen myös sellaisena meidän sisällä olevana rakenteena, joka kannattelee meitä, joka on meissä kaikissa, joka voi murtua, mutta se voi myös sitten parantua se murtuma, tai katkeama tai muu. Niin mä näin sen myös sellaisena mielenterveyden tai jonkin meitä kannattelevan asian symbolina, ja samalla ehkä siihen tällaiseen hulluuden häpeäleimaan ja stigmaan liittyvänä symbolina. Koska sanotaan, että jos sulla on salaisuuksia, niin sulla on luurankoja kaapissa. Sitten siellä oli sellaisia kuvituksia, että nämä luurangot marssi sieltä kaapista. Iso osa oli tällaisen, että kun no, en uskalla väittää, että mielenterveysongelmat olisivat jotenkin positiivinen asia, koska tuskin kukaan niitä haluaa. Mutta ne on vaan vääjäämättömiä, että ne on osa ihmisyyttä. Ja mä ajattelen niin, että koska niitä ei voi täysin poistaa tästä ihmisyydestä eikä ole tarkoituskaan, niin ehkä siihen häpeään ja syyllisyyteen ja leimaamiseen voi kuitenkin vaikuttaa. Sen takia siinä on se symboliikka ollut, missä nämä luurangot marssivat sieltä kaapista. Mutta sitten se oli myös mun sellaista anatomian fiilistelyä, niin ajattelin, että se ei ehkä kiinnosta kaikkia.

Noora: Joo, jos mä mietin näitä sarjakuvia kokonaisuutena, niin se on tosi realistista kerrontaa. Toki jonkin verran esimerkiksi värien käytössä ja viivan hajoamisessa, vähän todellisuudenkin hajoamisessa siinä samalla, näkyy tämmöisiä, no ei nyt ihan perinteisestä arkikokemuksesta, mutta sitten taas kokemus on ihmisessä kiinni… Niin jotenkin mua kiinnosti se, että tämä on kuitenkin kuvitettu ja tehty niin, että se on, ei mene fantasiaan, ei pehmennä sitä aihettaan tai sanomaansa, vaan tulee juurikin niin kuin jyränä, että tämä on realismia näistä ongelmista kärsiville ihmisille tai niiden kanssa eläville ihmisille. Niin oliko sulla alusta asti selkeää, kun rupesit tekemään näitä tarinankertojien tekstejä sarjakuviksi, että nämä lähtee tällaisella realistisella otteella?

Viivi: Hyvä kysymys. Varmaan omaa tyyliä ei ole tajunnut niin tietoisesti ajatella, että ehkä ne on ottaneet muhun yhteyttä ne tarinankertojat, niin ne ovat nähneet jotain esimerkkejä mun tyylistä, niin ne on ehkä osanneet jo odottaa, että se saattaa olla sellaista. Mutta mä olen myös halunnut luoda jonkun sellaisen taiteellisen dokumentin, mikä nyt on ristiriitaista, mutta jonkun dokumentin nimenomaan siitä, että miltä se tuntuu. Ja kun ne tunteet ja ne olot voi olla todella äärimmäisiä, vaikka sun ulkopuolelle ei vuotaisi välttämättä siitä mitään. Sä voit näyttää vaikka todella rauhallisesta tai vaikuttaa todella rauhalliselta, mutta sulla voi olla paniikkikohtaus. Tai sä voit olla todella masentunut, ja kukaan ei tiedä sitä. Niin ehkä mä halusin välittää sen näiden kertojien sisäisen maailman jotenkin siihen. Niin ymmärrän, että se voi tuntua tosi äärimmäiseltä se kokemus. Mutta toisaalta nuo vaikeimmat kokemukset, niin siihen on valittu niitä vaikeimpia kokemuksia, äärikokemuksia, jotka voi olla sitten yllättäen niitä kaikista merkityksellisimpiä, tai kuulua siihen merkityksellisimpään kastiin, mitä elämässä tapahtuu. Jokin käännekohta esimerkiksi.

Noora: Joo, siis mietin tätä just nuortenkirjallisuuden ja nuorten aikuisten kirjallisuuden kontekstissa, toki siis kaunokirjallisuuden, ei suoraan sarjakuvan konventioihin. Niin sieltähän on siis perinteisesti nostettavissa tällaista mielenterveyskerrontaa, joka saattaa joko olla silleen tosi raflaavaa tai toisaalta ehkä jopa romantisoitua. Sitten tämä on kiinnostavaa sikäli, että se oikein mene kumpaankaan noista kategorioista, vaan se tavallaan, en tiedä tuleeko se sitten siitä, kun nämä ovat tavallaan elämäkerrallista sarjakuvaa ja just dokumentaarista sarjakuvaa, että tuleeko se tavallaan sieltä, suodattuu, että tämä ei mene semmoiseksi jotenkin siistityksi tarinankerronnaksi tai semmoiseksi tosi kovaksi revittelyksi, mitä toki blogin kommentoijat olivat hieman eri mieltä, mutta…

Viivi: Kiva, että sä olet lukenut sen noin, koska mä olen tarkoittanut sen myös niin, että mä ehdottomasti en halua romantisoida. Mikä esimerkiksi vaikkapa syömishäiriöstä kertoessa, mikä itselle on tuttu, syömishäiriö, niin ne mitä mä itse luin nuorena syömishäiriöstä, saattoi jopa sille lukijalle joka mä olin, niin saattoivat olla siihen yllyttäviä siinä romanttisuudessaan. Niin tämän kokemuksen myötä mä halusin, että se näyttää sen koko karuuden. Ja se alkoi siitä oman syömishäiriöni kuvaamisesta, että mä näytän, miten likaista, yksinäistä ja inhottavaa se sille kokijalle on. Niin tästä on lähtenyt se motivaatio siihen, että mä haluaisin että se olisi semmoinen peittelemätön, mutta ei romantisoiva. Kaikkien ihmisten kokemukset on erilaisia, eli en tässä väitä, että olen tiivistänyt jonkin syömishäiriön eri variaatioineen tai vaikka masennuksen erilaiset variaatiot, koska kaikki me ollaan yksilöllisiä ja diagnoosit on sellaisia, sanoisin että sellaisia kevyitä, harpin piirtämiä, jonka ympyrään sisään sovit osittain, mutta kyse on kuitenkin sun elämästä ja sun kokemuksesta, ja se on aina jotain muuta.

Noora: Kyllä. Varsinkin verkkomuodossa nämä on tosi hyvin tägätty, eli siellä on siis asiasanoitettu jokainen sarjakuva erikseen, mitä se sisältää, ja on esimerkiksi lueteltu se, että mihin, millaiseen oirekirjoon se tarttuu, tai sitten siellä on joissakin sarjakuvissa erikseen varoitus, että sisältää järkyttäviä teemoja. Esimerkiksi itsemurhaa käsittelevässä sarjakuvassa on tämmöinen varoitus heti alussa. Oletko sä miettinyt silloin verkkosarjakuvaa julkaistessa, että tavallaan mitä sä voit julkaista? Onko sulla tullut sellaista fiilistä, että apua, tämä pitää laittaa jonkun muurin taakse, tai pitäisikö tässä olla enemmän turvatoimia, että mitä jos tämä triggeröi jonkun, tai juurikin pahentaa jonkun ongelmia? Oletko sä miettinyt jotain tämmöistä?

Viivi: Olen, olen miettinyt ja erityisesti, no mulla nyt on se syömishäiriötausta ja kokemus siitä siihen liittyvästä triggeröinnistä. Mutta etenkin itsemurhan kohdalla, koska tutkimusten mukaan vaikka itsemurhan uutisointi vaikka sellaisella tavalla, että kerrotaan tekotapa, saattaa vaikuttaa yritysten määrään. Koska ihmiset on herkässä ja mahdollisesti impulsiivisessa tilassa, niin vaikka jonkun julkkiksen jonkinlaisesta kuolemasta lukeminen saattaa vaikuttaa ihmisiin. Niin mä olin hyvin tietoinen tästä. Mutta toisaalta, kun käsittelin itsemurhaa muutamien kertojien tarinoissa koska se kuului niihin, niin koin että tämä on niin tärkeä aihe, että jos me vaietaan siitä, niin minkälaisia haittoja siihen liittyy, verrattuna siihen, että me puhuttaisiin siitä jollakin rakentavalla tavalla. Mikä olisi se keino, että vaikkapa itsemurhayrityksen voi esittää. Niin mä olen miettinyt sitä tosi paljon ja olen tehnyt vaikkapa valinnan piirtää tällaisen itsemurhaan liittyvän tarinan. Mutta mä olen jotenkin yrittänyt suojella osaa lukijoista sillä triggerwarningilla. Eli joo, olen miettinyt, mutta kyllähän sitä jää itsellekin sellainen, toivottavasti mä olen tehnyt enemmän hyvää kuin hallaa näillä valinnoissa. Etenkin tässä tarinassa, semmoinen 13 metriä -niminen tarina, niin siinä mulle tuli semmoinen olo, että se hyöty voi olla suurempi, koska tässä on tällainen itsemurhaa yrittänyt Outi päähenkilönä, että jos hän siitä onneksi selvinneenä pystyy avaamaan omia ajatuksiaan, niin siinä on kyllä todella tärkeitä viestejä meille, tai ihmisille jotka harkitsee itsemurhaa.

Noora: Kyllä.

Viivi: Eli valintoja on tehty ja riski otettu siinä mielessä.

Noora: Mun mielestä se on tosi hyvä käytäntö, mikä on tosi mielenkiintoista sitten taas, koska siinä näkee tämän blogin ja printtikirjan eron, koska sittenhän esimerkiksi printtikirjassa tätä kyseistä 13 metriä ei mitenkään varoiteta, mistä se kertoo. Toki siinä on, se on niin kuin sijoitettu kokoelman loppupäähän ja se on ehkä vähän sellaisessa draamallisessa loppupäässä, että nyt tapahtuu jotain isoa. Niin siitä jos tämmöisia viittauksia pystyy lukemaan niin ehkä ymmärtää, että täällä tapahtuu nyt jotain seuraavaksi. Mutta sitten taas blogialustalla se, että ne tulee eri järjestyksessä, ne tulee yksittäisinä, niin sitten se on jotenkin ehkä hyvän käytännönkin mukaista, että sitten siellä on mahdollisuus jättää lukematta.

Viivi: Ja nyt kun tämä tuli puheeksi niin tulee sellainen olo, että mä kyllä voisin lisätä seuraavaan painokseen jonkin varoituksen, jos mä tulisin esimerkiksi tämän keskustelun perusteella sellaiseen tulokseen. Sekään ei ole pois suljettua, koska se on tärkeää. Mutta toisaalta sitten taas se aihe on sellainen, että mä en halua myöskään vaieta siitä.

Noora: Joo. On olemassa tosiaan sellainen sarjakuvan tavallaan aktivismiverkosto, suomeksi on käytetty jonkun verran terveyssarjakuva-termiä. Koetko, että Sarjakuvaterapiaa on terveyssarjakuvaa ja mikä siitä tekee sellaista, jos on?

Viivi: Joo, sen varmaan voi lukea siihen kyllä. En näe syytä, miksi sitä ei voisi lukea loogisesti siihen ryhmään. Se ehkä varmaan mun, mä en ole missään tapauksessa lääketiedevastainen itse, mutta ehkä se mun oma asenne siihen, että mä toivon, että nämä nähtäisiin myös sellaisina yleisinhimillisinä tarinoina siitä, että elämä on vaikeaa, joskus siitä pitää selvitä muiden ihmisten avulla. Ehkä mulla on joku semmoinen omassa mielessäni joku sellainen oma lokero tälle. Mutta joo, kyllä voi lukea.

Noora: Joo, että siinähän siis yleensä, terveyssarjakuva, nimi kertoo aika paljon, että siinä käsitellään lääketieteen tai terveydenhuollon alaisia asioita, eli terveyttä ja sairautta, ja sitten niistä toipumista sarjakuvan keinoilla. Ja sitten se on tosi monitieteinen, että siellä on kaikki lääkäreistä sarjakuvapiirtäjiin ja kaikki siltä väliltä, eli tämmöinen avoin systeemi.

Viivi: Joo, ja lääketiede yleisesti, niin se ei ole niin kuin jollain lailla inhimillisesti ylivertaista, koska sitä tekevät ihmiset, niin mä jotenkin ehkä, jos mä voisin jotenkin inhimillistää lääketieteellisiä kokemuksia, niin se kyllä käy mulle. Se olisi siistiä.

Noora: Joo, ja siis Sarjakuvaterapiaa, painetussa versiossa ei ole mutta blogissa on, niin siellähän on ainakin yksi viiden sarjakuvakertomuksen sarja, joka käsittelee nimenomaan mielenterveyttä terveydenhuollon henkilökunnan näkökulmasta.

Viivi: Joo, kyllä.

Noora: Niin voisitko kuvitella, että tekisit joskus lisää tältä puolelta, ns. toiselta puolelta tiskiä juttua?

Viivi: Kyllä, kyllä ehdottomasti. Mä toivoin alun perinkin, että saisin tarinoita vaikka sairaaloissa tai muualla järjestelmissä työskenteleviltä ihmisiltä, niin onnekseni sain. Tällaisessa suljetussa psykiatrisessa ympäristössä työskentelevältä Valpurilta sain tarinoita. Mutta joo, ehkä mun omakin tausta, koska työskentelin mielenterveysosastolla siivoojana, mistä tämä kaikki lähti liikkeelle, niin on tällainen henkilökuntaan liittyvä, vaikka itsekin olen ollut erittäin sekaisin. Joo, se on mun mielestä tosi tärkeä näkökulma. Ja yksi ehkä vielä, kertojana sellainen joka on itse sekaisin, kertojana sellainen joka hoitaa sitä sekaisin olevaa, tai tällainen sekaisin olevan ihmisen läheinen, niin nämä on mun mielestä ne kolme ryhmää, mitkä on todella kiinnostavia.

Noora: Joo, sulla on tällä hetkellä menossa työpajasarja ilmeisesti, siis syömishäiriöistä sarjakuvaksi. Ei ole tämän niminen, mutta en nyt juuri muista sen nimeä, Helsingin seudulla. Siinä teet ilmeisesti sarjakuvatyöpajoja syömishäiriöstä kärsiville potilaille. Mimmoista työtä on ollut tehdä sarjakuvakasvatusta, kuvataidekasvatusta tämmöisessä ympäristössä?

Viivi: Joo, se on ollut erittäin itselleni merkityksellistä oman taustan vuoksi, ja semmoinen, meinaan nyt jäädä sanattomaksi, koska palaa se oma tunnekokemus mieleen. Se on ollut niin tärkeää mulle itselleni, olla jotenkin omieni joukossa, siltä musta on tuntunut. Mutta tälleen ammatillisesti, koska olen myös kuvataideopettaja koulutukseltani, ja sitten tätä sarjakuvaa niin paljon jauhanut ja tehnyt, niin halusin yhdistää tämän kokemuksen siihen. Itse kärsin pitkään syömishäiriöstä ja koen parantuneeni siitä. Niin ajattelin, että mulla voisi olla jotain annettavaa tämän sarjakuvan ja omaelämäkerrallisen ilmaisun kannalta näille tyypeille, koska heille ei välttämättä tulisi samaa kokemusta, mutta itse koen että joku tällainen luova tekeminen voisi auttaa sen vaikkapa syömishäiriön tai muun kanssa. Tämä oli tämmöinen työpajasarja, joka toteutettiin tällaisessa Taidetta hoitolaitoksiin -hankkeessa, Suomen Kulttuurirahaston tällainen apuraha. Meillä oli työpajoja tuolla Syömishäiriökeskuksessa ja sitten etelän SYLI ry:ssä, mikä on tämä Syömishäiriöliiton tämmöinen Uudenmaan yhdistys. Mulla oli jotkut suuret suunnitelmat, että mitä me tehtäisiin ja miten se vaikuttaa osallistujiin, ja millaisia asioita tuossa sarjakuvanteossa käytäisiin läpi, mutta kyllä nämä ihanat osallistujat kyllä määrittivät ihan täysin sen, että mitä siellä sitten tehtiin. Eli siitä tuli sellaista tosi leppoisaa yhdessäoloa, jossa käytiin joitakin piirtämisen tai kirjoittamisen mahdollisuuksia tai tekniikoita todella kevyesti läpi. Ehkä tärkeintä siinä, ainakin mitä itse koen, että me tultiin samaan tilaan, piirrettiin, jotain tuherrettiin tai kirjoitettiin näistä aiheista. Ja katsottiin toisiamme ja sanottiin, että me ollaan tässä samassa veneessä, me tiedetään, miltä tämä tuntuu. Niin sehän on se vertaistuen kaikista hienoin puoli.

Noora: Kuulostaa erittäin tärkeältä työltä. Jatkuuko nämä työpajat vielä?

Viivi: Ei toistaiseksi, mutta ehdottomasti haluan esimerkiksi ensi vuonna haluaisin hakea lisärahoitusta, ja miksen voisi hakea jollekin toiselle seudulle, jos voisin sitten matkustaa. Mutta nämä tästä ja tietysti muistakin mielenterveysongelmista kärsivät vaikkapa nuoret ihmiset tai miksei samanikäiset tai vanhemmatkin ihmiset niin on tai tuntuvat mulle tosi semmoisilta läheisiltä. Koen, että voimme jollain tavalla ymmärtää toisiamme, vaikka me ollaan kaikki erilaisia. Että joskus myös tällaiset negatiiset asiat voivat yhdistää ihmisiä.

Noora: Joo, ja se auttaa huomattavasti, jos vähän tietää silleen, äh, okei.

Viivi: Se on tosi lohdullinen kokemus jos tietää silleen, en halua nyt kiroilla, mutta vitsit että on tosi syvältä tämä asia, do you feel me, ja sitten kaikki on silleen, todellakin.

Noora: Todellakin, juuri tämä.

Viivi: Todellakin, samaa mieltä. Se on myös hyvä paikka nostattaa sellaista, mä koen että olen elämässäni päässyt paljon eteenpäin sellaisella oikeutetulla suuttumuksella. Eli mua ärsyttää suunnattomasti, miten paljon mielenterveysongelmista kärsineitä ihmisiä, varsinkin menneinä vuosikymmeninä on vältetty ja syrjitty, ja vaikka sitten omassa kokemuksessa, miten syömishäiriöön on suhtauduttu, tai mitä siitä on ajateltu. Niin tällä vihan vimmalla mä olen nämä sarjakuvat piirtänyt, ja myös sitten pystyn jakamaan tätä mun aggressiota näille ehkä sellaiseksi samanlaiseksi energiaksi, että saa suuttua siitä, miten sinusta puhutaan tai miten sinut ymmärretään väärin.

Noora: Tämä on hyvä asenne. Ja oon silleen, että ihanaa että joku voi olla silleen että tämä on no, niin sanotusti perseestä, joten sanotaan se ääneen.

Viivi: Joo, sitä sanaa olisin itsekin käyttänyt.

Noora: Joo, tällähän on siis niin kuin ehkä nuortenkulttuurissa, nuortenkirjallisuudessa on sitä perinnettä, että sanotaan suoraan jos asiat vituttaa, niin sitten ne vituttaa, piste.

Viivi: Kyllä, ja kaikki suuttumus ei ole, no eihän teini-iässäkään, kyllä se tulee ihan aiheesta. Että mua ei kohdella muuten näin, ja mun kaltaisia ei muuten kohdella näin. Eli jos tunnette sellaista oikeutettua suuttumusta niin antaa mennä, kannattaa laittaa se paperille ja jakaa se myös meille kaikille muille, niin sitten me voidaan suuttua yhdessä ja nousta barrikadeille.

Noora: Kyllä, saa perustaa sarjakuvablogin.

Viivi: Kyllä, mä alan heti seuraamaan.

Noora: Kyllä, minä myös. Joo, tästä erittäin kaunista aasinsiltaa… mä kävin lueskelemassa tosiaan Suomen sarjakuvaseuran juttua terveyssarjakuvasta, ja siellä oli tehty sun ja Katja Kontturin lyhyt tämmöinen tutkimuksenpätkä siitä, että miten suomalaisessa sarjakuvablogiskenessä tämmöinen juuri vertaistuellisuus, niin kuin onko sitä olemassa ja miten se ilmenee. Niin silloisten lukujen, tämä on 2017, 78 prosenttia bloggaajista koki sen tukea antavaksi, mikä on siis aivan huima määrä. Otanta oli pikkuisen alle 50 ja eniten näitä myönteisiä vastauksia tuli 15–20-vuotiailta nuorilta. Onko tämä semmoinen, että kun saitte selville tämän tuloksen, niin mitä ajatuksia heräsi, tuliko sellainen ”juuri näin se on”, vai yllättikö?

Viivi: Se tuntui, ainakin itse jaoin sen kokemuksen, vaikka itse toki olin siinä vaiheessa vähän vanhempi. Mutta todellakin olin ihan samalla lailla messissä, että luin siinä blogiskenessä kaikki mahdolliset aiheeseen liittyvät blogit, joita silloin oli jonkin verran. Tykkäsin olla osa sitä yhteisöä, eli lukea, kommentoida, pyöriä siellä epämääräisissä kaikenlaisissa blogeissa. Ehkä musta tuntuu, että ei kaikki, mutta varmaan se semmoinen tietty sarjakuvablogiskene on ehkä vähän näivettynyt, että se on siirtynyt ehkä vähän eri alustoille, varmaan Instagramiin ja Tumbleriin ja sitten muihin medioihin. Mutta olisi kyllä tosi kiva, jos sen voisi elvyttää, tai sitten minä 31-vuotiaana ihmisenä saisin tietää, että missä se nykyään tapahtuu ja voisin mennä sinne.

Noora: Joo, tuossa olisi uuden nousun paikka. Mä itse seuraan Instagramissa paljon sarjakuvantekijöitä ja sitten seuraan maksullisia palveluita, joihin he ovat sitten siirtyneet, koska algoritmi ei ole ystävä. Mutta siinä olisi ehkä, perustettaisiinko joku tällainen mielenterveyssarjakuvan alusta, portaali, että tulkaa kaikki hullut tänne lukemaan yhteistä hulluussarjakuvaa?

Viivi: Niinpä, se olisi mahtavaa, jos sitä voisi jotenkin elvyttää. Sitten tarvitsisi olla tietenkin ehkä se blogien uix kunnossa ja semmoinen, että se käyttökokemus olisi sellainen miellyttävämpi puhelimella ja näin, että se olisi semmoinen oikeasti luettava ja helppo ympäristö pyöriä. Ja ehkä kommentoida ja tutustua ihmisiin. Että sehän tossa netissä alustana on hienoa verrattuna kirjaan, jota tietysti rakastan graafikkona myös, mutta netissä on ehkä hauskaa myös se mahdollisuus semmoiseen kotikutoisuuteen, että do it yourself, sellainen punk-kulttuuriin, että mä tein tällaista skeidaa, että haluaako lukea. Ja sitten yks on silleen, että vähänkö siistiä, niin sekin riittää. Ei tarvii kysellä keneltäkään lupaa, vaan voi julkaista ihan mitä tahansa.

Noora: Joo, toi on hyvä pointti just silleen, kun mä aikaisemmin olin silleen, että oletko miettinyt mitä voit blogissasi julkaista. Niin tässä on se ajatus silleen, että okei, anything goes, se löytää lukijansa, jos se löytää lukijansa. Mulla ehkä, ihana kun mainisit punk-vibat, koska olen silleen, seuraava note on aktivismi, niin sitten tässäkin selkeästi on aktivisti-viboja, ehkä, vähän…

Viivi: Joo, kyllä.

Noora: …niin mitä haluaisit, mitä sä haluat näillä sun sarjakuvilla tai tämmöisellä mielenterveydestä puhumisella viedä läpi? Mikä on yksi asia, minkä olet silleen, huudan tämä katolta?

Viivi: Joo, ehkä sen voisi, en halua, että se kuulostaa, yritän tehdä tästä vähemmän akateemisen nyt tämän selityksen aikana, mutta tosiaan kun mainitsin tämän hulluuden tai mielenterveyden häpeäleiman eli stigman. Pidän sitä ihan todellisena yhteiskunnallisena ongelmana, joka vaikuttaa nimenomaan ihmisiin ja isoon ihmisjoukkoon, ihmisen työelämään, terveyteen, tasa-arvoon, läheisiin ihmissuhteisiin. Ja sen voisi ehkä lyhyesti kuvailla, että menneinä vuosikymmeninä on ollut paljon vakavampi ongelma, vaikka että käytännössä sun läheiset ovat voineet hylätä sut sen takia, että sä olet hullu jollakin tavalla. Mutta ehkä nykyään se on sellaista hienovaraisempaa ja vähemmän onneksi vaikuttaa ihmisten elämään, koska ollaan luojan kiitos menty tässä asiassa eteenpäin. Mutta silti mä en aio antaa periksi sen kanssa, koska mun mielestä tämä sekaisin oleminen niin, se on niin inhimillistä, että se pitäisi käsittää silti sellaisena elämään kuuluvana asiana, joka ei tarkoita, että ihminen on jollakin tavalla heikompi tai huonompi. Ja siis ei ole minun ansiotani, että tämä asia on mennyt eteenpäin viime vuosikymmeninä. Ehkä mun sarjakuvat on tavallaan semmoisessa kehityksessä mukana huutamassa tätä asiaa barrikadeilta, että me halutaan itse määritellä miten meistä puhutaan, eikä me olla vain sellaista lääketieteellistä jargonia, jossa meidät niputetaan eri diagnooseihin, vaan että tämä on ihan todellista elettyä elämää. On lukemattomia sukuhistorioita, missä on kaikenlaisia salaisuuksia, mitkä liittyy juuri näihin asioihin, mutta joista sä et ole ikinä kuullut, koska näistä asioista ei puhuta. Että ehkä nämä liittyy myös meidän menneisyyteen ja tulevaisuuteen nämä teemat.

Noora: Eli metelin pitämistä silleen kaikin tavoin, älkää olko hiljaa?

Viivi: Joo, ja ehkä sen, itse taistelin niin pitkään sen oman häpeän kanssa ja totesin sitten kun paljastin itseni tässä mun esikoisteoksessa ja pelkäsin sitä hirveästi. Koin sen välttämättömäksi sen teoksen kannalta. Mutta sitten totesin, että ihmisiä kiinnosti ja ihmiset oli myötätuntoisia, eli ihmiset eivät hyljänneet mua tai olleet välinpitämättömiä siitä, että mä olen kärsinyt. Kun itse paljastin itseni ja onneksi pääsin sitten siitä häpeästä niin kuin suurimmalta osin, niin toivoisin, että muutkin ihmiset voisivat saada vastaavia kokemuksia. En todellakaan ajattele, että kaikki tekee nyt kirjan itsestään, en välttämättä suosittele sitä, mutta se, että voit elää oikeana itsenäsi, herkkänä tai jollain tavalla, joiltain osin heikkona, joinakin hetkinä heikkona ihmisenä sun omassa lähipiirissä, sun omassa elämässä. Sitä mä toivoisin ihmisille.

Noora: Joo, tämän kun saisi, niin kiitos.

Viivi: Kyllä, niinpä.

Noora: Tällä hetkellähän siis meidän tilastothan huutaa haloota, nimenomaan nuorten mielenterveyden kriisiytymisen takia. Mä nopeasti kävin kaivamassa tuoreimpia tilastoja, ja esimerkiksi kouluterveyskyselyn mukaan kolmannes tytöistä kärsii ahdistuksesta ja uupumuksesta, siis meillä noin kolmannes korkeakouluopiskelijoista kärsii ahdistuksen tai masennuksen oireista, ja nuorten yleisin syy jäädä työkyvyttömyys- tai opiskelukyvyttömyyseläkkeelle tai pudota muuten, niin on mielenterveysongelmat. Niin onko sulla, en kysy ratkaisuja, että mitä täytyy tehdä, koska se ei ole yhden ihmisen hallinnassa, mutta kysyn, että mitä kun sulla on tämmöinen ote siihen tavallaan empaattiseen kohtaamiseen ja nimenomaan taiteen keinoin kohtaamiseen, niin onko sulla jotain ajatuksia siitä, että miten tähän aiheeseen voitaisiin ehkä tulla taiteen keinoin, ehkä vähän helpottaa nuorten kärsimystä?

Viivi: Joo, uskon siihen, että tämmöisellä taidetekemisellä voi olla isokin merkitys nuoren elämässä. Ainakin siis, no itsellä oli jonkun verran, mutta jos siihen erityisesti kiinnitettäisiin, siis esimerkiksi sellainen vähän niin kuin taideterapeuttinen tekeminen, niin mitä näitten ihanien tyyppien kanssa on ollut tekemisissä taiteen äärellä, jotain vaikka kirjoittaessa tai piirtäessä, niin tulee se mielenterveys ja sen järkkyminen, tai sitten sellainen ihan oma tällaisen nuoren keskeneräisyys tulee siihen tilanteeseen erilaisilla tavoilla. Joku vaikka kokee, että mikään mun tekemä ei riitä, mun ei kannata edes aloittaa, tai toinen että, tää on kaikki niin surkeeta, että mun pitää vaan tehdä loputtomasti eikä se ikinä tule olemaan riittävä. On niin monia tapoja, miten se tässä tekemisessä, kun sä otat jotain sun pään sisältä, käytät sen sun kehon kautta ja yrität piirtää sen paperille, niin siinä tulee ilmi se sun sisäinen maailma ja mitä sä odotat itseltäsi, ja mitä sä ajattelet, että muut ajattelee susta, kun se tulee sun ulkopuolelle. Niin se on semmosta niin kuin varovaista kokeilua, että hei että, jos sä laitat sen tuohon paperille, niin sä voit nähdä meissä muissa sen, mitä me ajatellaan susta. Ei me tuomita sua, eikä me ajatella, että sä olet jotenkin huono, vaan ihmiset saattaa reagoida ihan eri tavalla sinuun ja sun tekemään, kuin mikä sun ennakko-odotus, ehkä sun kehnon itsetunnon takia on. Niin ne voi olla sellaisia pieniä, tosi pieniä juttuja, joilla voi olla sellaista lumipalloefektiä pitkällä aikavälillä, tai sitten siinä hetkessä joku voi helpottaa sun oloa, olla silleen että ei vitsit, toi on siistiä. Koska väitän, että jos tykkää jostain taiteellisesta tekemisestä, mutta tekee suurimmaksi osaksi pöytälaatikkoon, niin ihmiset yllättyy 99-prosenttisesti positiivisesti, kun ne näyttää kauhusta täristen omia juttujaan muille, ja ihmiset on silleen et ei vitsit miten siistiä, sä olet itse tehnyt tän, miten sä osaat tehdä tän. Niin tällaisella mun näkökulma on ehkä just tämä ruohonjuuritaso ja tämmöinen nuorten, mä olen siis opettanut nuorten sarjakuvaa esimerkiksi Espoon kuvataidekoulussa, niin tällaisten nuorten kanssa niin kuin ruohonjuuritasolla jankkaaminen, että ei, sä olet oikeasti hyvä ja riittävä, kato tota, kato tota, näytä se muille, niin tämä on se mun näkökulma.

Noora: Ihana kuulla. Tavallaan, kun kyse on kuitenkin, kuten sanoin, kriisistä, niin sitten se on jotenkin vähän vaikea lähestyä ja silleen olla, mistä tätä nyt alkaa purkaa, mitä tekee ja kun ei juuri itse satu olemaan esimerkiksi lääketieteen tai psykiatrian tai minkään tämmöisen ns. vaikuttavan ammatin edustaja.

Viivi: Tai lainsäätäjä tai politiikassa mukana niin kyllä, just niin.

Noora: Mutta kun siis kuitenkin mäkin uskoisin sitä, että juuri taiteella, oli se sitten kirjallisuutta, sarjakuvaa, ihan mitä tahansa taidetta, niin on kuitenkin sen verran valtaa, että vaikka sitten siellä ruohonjuuritasolla. Ja sen takia mä halusin tän aiheen myös mukaan tähän podcastiin. Vaikka mä en nyt pysty lakeja muuttamaan tällä, niin ehkä joku jossain kuulee, ja sitten se joku jossain on sukua lainsäätäjälle, vink, vink, niin just tällainen äänen pitäminen ja metelin pitäminen aiheista, jotka toivottavasti sitten lumipalloutuvat eteenpäin ja tapahtuu lisää hyviä muutoksia.

Viivi: Kyllä. Joo, ja että ihmiset, jokainen ihminen vaikuttaa muihin ihmisiin ihan vain olemalla olemassa ja olemalla ihana oma itsensä, että jos saat jonkun hyvän kokemuksen itse, niin sä voit viedä sitä myös tälleen melkein kristillisen kuuloisesti, eteenpäin, ihan vain olemalla oma itsesi.

Noora: Se on hyvä ja yksinkertainen neuvo, että ei tartte yrittää, mene ja tee. Joo, mä voisin pyytää sulta tässä välissä terveisiä kuulijalle, joka todennäköisesti on aikuinen, saattaa olla myös nuorempi. Mitä terveisiä lähetät tällaisesta terveyssarjakuvan piiristä ja miksi nyt kannattaisi ehkä tarttua tähän Sarjakuvaterapiaa-teokseen?

Viivi: Joo, tota mä toivoisin että toi, tai mä uskon että toi kirja voisi olla kiinnostava tosi monelle ihmiselle, kun siihen tarttuu, koska ne on tosiaan sellaisia kokemuksia, että ne vie aika lailla mennessään, kun joku ihminen kertoo oman elämänsä ehkä jonkun vaikeimman hetken, ja miten siitä on, jos ei nyt selvitty, niin mitä siitä on opittu. Niin se herättää, ainakin itsessäni se herättää semmoista myötätuntoa ja oivalluksia, että ei vitsi, toi on ihan erilainen elämä kuin mulla, ihan erilainen kokemus kuin mulla, mutta musta tuntuu että mä pystyn jotain tosta ymmärtämään. Se voi olla joku semmoinen, ehkä vähän sellainen tunteiden galaksi, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Tarkoitan sillä sitä, että jos vaikka joku on kärsinyt masennuksesta, niin siihen voi kuulua vaikka ahdistuksen, surun, menettämisen, hylkäämisen, yksinolemisen tunteita, jotka on, ne kuuluu tähän meidän kaikkien tunnegalaksiin, joka on valtava ja kirjava ilman, että me kaikki oltaisiin masentuneita. Eli vaikka meillä ei olisi samoja diagnooseja jokaisella ihmisellä, niin me kuitenkin eletään siinä samassa, omassa galaksissa. Siinä ehkä voi tuntea yhteyttä kaikenlaisiin, erilaisiin ihmisiin, oli vaikka vakavasti sairas, tai sitten vähän vähemmän hullu tai täysin terve ihminen. Tämä nyt lähti aika kaukaa, mutta mä nyt toivon, että vaikkapa tällä teoksella luotaisiin jotain sellaista ymmärrystä ihmisten välille.

Noora: Se on tosi…

Viivi: .. vähän ehkä megalomaaninen, mutta kuitenkin

Noora: Ihan hyvä tavoite

Viivi: Kauniista ajatuksista voi tulla jotain kaunista.

Noora: Joo, ja aina kannattaa unelmoida isosti ja olla silleen joo joo, kyllä tämä toteutuu, niin se toteutuu.

Viivi: Joo, ja toivoa että voi tehdä, itse toivon ja yritän, että sarjakuvilla voisi tehdä jotain hyvää ja jotain, jos ei nyt hyvää niin ainakin mielenkiintoista.

Noora: Joo, ja ainakin on tullut tehtyä, jos on tehnyt. Kiitos sulle.

Viivi: Kiitos. Tämä oli todella mielenkiintoinen keskustelu.