Lasten kauhukirjallisuus

Maailman tärkeintä kirjallisuus -podcast

Litterointi

Vieraana Magdalena Hai ja Susanne Ylönen. Toimittajana Noora Raiskio.

Moi, kuuntelet Maailman tärkeintä kirjallisuutta -podcastia. Olen Noora Raiskio Lastenkirjainstituutista, ja tänään keskustellemme lasten kauhukirjallisuudesta. Minulla on studiossa tänään vieraina Magdalena Hai, kirjailija Maskusta, tervetuloa.

Magdalena: Kiitos kutsusta.

Noora: ja Susanne Ylönen, tutkija, Jyväskylän yliopistosta, tervetuloa.

Susanne: Hei.

Noora: Hei, kiva saada teidät molemmat tänne. Minulla on kaikille minun vierailleni kinkkisiä kysymyksiä eli heti kättelyssä kysyn teiltä, miksi lasten- ja nuortenkirjallisuus on teidän mielestänne tärkeää kirjallisuutta.

Magdalena: No jos minä vaikka aloitan. Ilman lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei tule uusia lukijoita ja ei ole myöskään aikuistenkirjojen lukijoita sitten tulevaisuudessa. Ja joskus tuntuukin, että yleisessä keskustelussa unohdetaan, että miten pieni se aikajänne on, että jos menetetään tietty ikäryhmä lukijoita, niin se kostautuu jo kymmenen vuoden päästä. Ja olen itse ollut kymmenen vuotta kirjailija, ja jo silloin kun aloitin, puhuttiin nuorten lukemisesta huolestuneesti. Ja se huoli on vain kasvanut, ja lukemisen trendi on ollut koko ajan laskeva. Eli lasten- ja nuortenkirjallisuuteen panostaminen näkyy kaikessa lukemisessa, myös aikuisten lukemisessa sitten hiukan myöhemmin.

Susanne: Joo, samaa mieltä, mutta lisäisin ehkä vielä sen, että lastenkirjallisuus on sillä tavalla inklusiivista, että sitä lukee sekä lapset että aikuiset, ja se voi myös tuoda heitä yhteen tai sukupolvia yhteen, ja sitten ylipäätään on tärkeää, että lapset saa itse mahdollisesti yksinään mennä tarinoiden maailmaan. Ainakin itse omasta lapsuudesta muistan, että oli hyvin tärkeää saada sellainen oma tila, jos vaikka jossain oli vähän tylsää, niin se oli aina sellainen ovi johonkin omaan maailmaan.

Noora: Joo, tänään hypätään mielenkiintoisiin maailmoihin. Päivän kohdeteoksia on tällä kertaa kolme, eli Magdalena Hain ja Teemu Juhanin kuvittama Painajaispuoti-sarja, jonka ensimmäinen kirja on Painajaispuoti ja kamala kutituspulveri. Haluaisin kysyä molemmilta, miten te olette päätyneet kauhun pariin?

Magdalena: Minulla se on tapahtunut jo ihan lapsena. Olen aina ollut aika jännityshakuinen lukija, ja jo alakoulun loppuvaiheessa kaikki kummitusjutut alkoivat kiinnostaa ja kaikki vähän pelottava, ja yläkoulussa sitten siirryin ihan suoraan kauhun pariin sekä elokuvissa että kirjoista, että se tulee kyllä vahvasti sieltä omasta mausta. Kauhua lähdin kirjoittamaan ihan sillä, että huomasin, että sitä loppujen lopuksi kirjoitetaan aika vähän, tai silloin kirjoitettiin, kun aloin 2014 kirjoittaa noita Uhriniituntakaisen tarinoita vähän vanhemmille nuorille ja esiteineille. Se lähti ihan tarpeesta, että huomasin että on sellainen aukko julkaisuissa, minkä minä voin täyttää, koska tunnen kauhukirjallisuuden, pidän siitä aidosti ja minusta on ihana kirjoittaa hirviöitä.

Susanne: En ehkä itse ole ollut ihan niin innokas kauhun lukija. Minullakin on yläasteikäisenä ollut oma Stephen King -vaiheeni. Mutta olen enemmän ehkä lukenut enemmän fantasiaa, ja nytkin kun olen lähtenyt tutkimaan kauhua, en ole tutkinut sitä ehkä genrenä vaan tavallaan kauhuelementteinä tai estetiikkana, joka levittyy nähdäkseni aika paljon laajemmalle alueelle kuin pelkästään niin sanottuun kauhukirjallisuuteen tai kauhuelokuviin tai muuten kauhuun. Mitenkä olen päätynyt tähän? Minua on kiinnostanut lapsuuteen, lastenkulttuuriin liittyvät asiat ja sitten vähän vahingossakin päädyin graduaiheessa siihen. Meiltä löytyi siivotessa kaksi Jörö-Jukka -kirjaa, joista toinen on alkuperäinen, tai vuoden 1845 painoksen mukainen ja toinen sitten sellainen 1970 painettu itäsaksalainen versio, jota oli radikaalisti muutettu, ja sitten minua siinä kiinnosti, että miten nämä muutokset heijastivat lapsikäsityksen muutosta. Sitä kautta oikeastaan. Sitten lähdin miettimään, että mitä se oikeastaan on se kauhun estetiikka, että mikä itseäni on koskettanut ja kauhistuttanut Jörö-Jukassa aikaisemmin ja miten siitä voi tulla viihdettä, miellyttävää, sellaista mitä haetaan myös.

Noora: Joo, Jörö-Jukkahan taitaa olla näitä grand old lasten kauhu, jossa näkyy sitten tätä kauhun perinnettä satujen kautta, että ole kunnolla tai käy huonosti, koska sieltä tulee joku, no, tässä tapauksessa katkoo sormet sinulta saksilla tai jotain muuta ihanaa. Tartun tähän, kun te molemmat mainitsitte juuri; Magdalena, olet spefi-kirjailija eli siis spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, joka siis sisältää kaiken mahdollisen fantasiasta vaihtoehtohistoriaan, myös kauhun, yllätys yllätys. Susanne sinäkin mainitsit fantasian kiinnostuksen kohteena, niin onko tässä teidän mielestä joku tällainen pipeline, että jos kiinnostut yhdestä, niin päädyt jossain välissä elämääsi kauhun pariin tai kauhukulttuurin pariin?

Magdalena: Luulen, että kauhun ystävät on ihan oma lajinsa, eli siinä täytyy olla se tarve hakea kauhun ja pelon tunteita lukiessa, mitä ei kaikilla spefilukijoilla ole. Eri spefilajit antaa eri asioita, fantasiassa se on ihmeen tunne ja sellainen hienojen isojen asioiden, magian, haku, ja sitten taas scifissä kaikki teknologinen, ihanat vipstaakit ja muuta. Ja myös itse huomaan, että saan näistä eri asioita. Kauhu on oma lajinsa ja sillä on omat ystävänsä, sanoisin.

Susanne: Varmasti löytyy paljon ihmisiä, jotka lukee sekä että, ja joiden maku on siinä mielessä laaja, että saa monestakin asiasta jotain irti.

Noora: Tämä oli vähän sellainen oma lehmä ojassa -kysymys, pidän molemmista ja tuntuu välillä, ettei pysty sanomaankaan sitä, että mikä on fantasiaa ja mikä kauhua. Jos mietin näitä Painajaispuoteja, niin se on oikeastaan aika vaikea lajimääriteltävä, koska siellä on vähän seikkailuhenkisiä kertomuksia, aina yksi kertomus per kirja ja jonkin verran jatkumoa hahmojen kautta, ja sitten siellä seikkailee juuri mitä hirviöitä nyt kulloinkin, ja yksi päähenkilöistä on kummitus, ja yksi paha mustekala, koska miksi ei, niin sitten se on vähän välillä sellainen, että leikitään kauhun kuvastolla, mutta onko se kauhukirjallisuutta sitten?

Susanne: Joo, itse asiassa kiinnitin, saanko ottaa tämän kirjan tästä, kun täällä on tätä vähän irtokarkkimaun mukaan tätä kirjasarjaa, mukavaa makeaa, huvittavan hyvää, jäätävän jännää ja menevään makuun, niin mielestäni tässä kyllä yhdistyy, että tässä on tätä jäätävän jännää, lempimakuani, näyttäisi olevan vähän salmiakkiakin, niin onhan tässä paljon huumoria ja sellaista.

Magdalena: On, ja näkisin että huumori on tosi olennainen kun kirjoitetaan pienille lapsille. Se huumori on nimenomaan se, mikä pehmentää sen terän sieltä. Ehkä Painajaispuotia on itseni hiukan vaikea sanoa kauhuksi, koska liitän sen pelottavuuden kuitenkin siihen kauhun genreen. Mutta ehkä just tämä, että kun on pieniä lapsia, siellä on niitä pehmentäviä elementtejä. On huumoria, on hirviöitä, jotka on toimijoita, kuten kauppakummitus Pertsa, ja myöskin nämä mysteeridekkarijuonet, mitä näissä on, niin nämäkin vievät tavallaan, eivät ehkä kauhusta pois, mutta ne pehmentävät sitä tarpeeksi, jotta kun pieni lapsi lukee, hän voi kokea lukevansa kauhukirjaa, mutta se ei ole oikeasti ihan hirveän pelottava.

Susanne: Voin tässä yhteydessä sanoa, koska olen tutkinut kauhua nimenomaan kuvakirjoissa. Kuvakirjoissa ei ole oikeastaan omaa kauhugenreään, koska niissä kuitenkin on erilaisia hirviöitä ja meillä on tosi vahva kauhukertomusten traditio, jossa on tosi näkyviä hahmoja ja tosiherkullisia hahmoja, hirviöhahmoja, joihin näissä Painajaispuoti-kirjoissa myös ammennat, niin olen sen takia puhunut tällaisista kauhun skaalasta. On ns. viitteellisempää kauhua, tavallaan viitataan siihen perinteeseen, mutta se ei välttämättä ole itsessään niin pelottavaa. Mutta siinä on kuitenkin se mahdollisuus, että eihän välttämättä tarvitse olla sen itse asian kovin kauhistuttava, jos siitä lähtee sellainen ajatus, että voiko oikeasti olla joku tyyppi, joka osaakin mennä vaikka seinien läpi, jotain tällaista. Että se, mikä tekee jostain kauhistuttavaa jollekulle, voi olla aika yllättävää. Että voi myös ajatella, että sellainen ei niin kauhistuttava asia onkin eksistentiaalisesti tosi merkittävä ja sellainen, jonka äärelle voikin jäädä tuntemaan sellaista vau, että olipa iso juttu.

Magdalena: Painajaispuodeissa paljon pohditaan sitä kuvituksen roolia, kuvituksen kautta paljon säädellään myös sitä kauhistuttavuutta. Piirtäjä Teemu Juhani, kun hän piirtää näitä hirviöitä, niin aina toisinaan mietitään, että onko tämä liian pelottava, että ollaan siinä rajalla että on hauskan pelottava, tai lukijaryhmälle liian pelottava. Tulevassa Painajaispuoti-kirjassa on merirosvoja ja siellä on tällainen haamumerirosvo, joka on kuollut niin että sitä on puukotettu selkään ja sillä näkyy ne puukot siellä selässä. Totesimme, että Teemu Juhani piirsi tämän niin hauskasti, että sinällään ihan hirveän kauhea ajatus, mutta koska hän piirsi sen hauskasti, niin se on oikeasti siellä hauskan puolella.

Noora: joo, minusta tuntuu, nyt kun selasin nämä taas ja luin läpi, niin ehkä nämä pelottavimmat otukset on siellä marginaalissa, ehkä vähän tällaisella Mauri Kunnas -viballa, että siellä katselee jotain silmiä pimeydestä ja muuta vastaavaa, että ne päähenkilöt itsessään, osa on ihmisiä ja osa ei ole ihmisiä, mutta ovat ehkä huvittavia tai samastuttavia, niin sitten se nimetön kauhu on siellä suurissa kuvissa, kuten tässä Painajaispuodin läpileikkauksessa, siellä voi olla ihan mitä vain. Onko tämä päätetty erikseen, että sinne voi viljellä tuota vähän epämääräisempää?

Magdalena: No luulen, me tultiin varmaan Teemun kanssa siihen tulokseen, että meillä on hirveän samanlainen visio noista kirjoista ja myöskin samanlainen huumorintaju noihin tarinoihin liittyen. Juuri ne läpileikkauskuvat mitä Teemu tekee, niin ne on sellaisia mitä olisin itse rakastanut lapsena. Kaikki sellainen, missä on paljon löydettävää ja voi kerta toisensa jälkeen huomata jotain, että ai tuollakin on tuollainen hirviö, niin tällaiset oli kyllä, ne syntyy aika luontevasti, mutta sopii hyvin meidän työtapaan.

Noora: Voisin hypätä Susanne sinun tutkimukseesi. Kävin lukemassa, ihan hirveän mielenkiintoista, ja erityisesti pisti silmään tämä, vapaasti suomennettuna, koska ne oli englanninkielisiä artikkeleita, kauhun kehittämisen tavat. Eli niitä on kolme erilaista, jotka olet nimennyt ylevöittämiseksi, estetisoinniksi ja härmistämiseksi. Haluatko kertoa lyhyesti, että mitä nämä on, miksi olet kehittänyt tällaiset?

Susanne: Pitää ensinnäkin sanoa, että ne eivät ole kaikki kehittämisen tapoja, vaan vain kaksi niistä. Minun nähdäkseni tämä ylevöittäminen on nimenomaan sellaista lietsomista, ei-hallittavaksi tekemistä, ja mielestäni aika olennainen asia ylipäätään kauhun ja siitä saatavan nautinnon välisessä jännitteessä tai sen synnyttämisessä. On jotain mitä lietsotaan, sitä pelkoa ja kauhua, mutta sitten myös jollain tavalla siitä tehdään hallittavaa. Koska olen lähtenyt estetiikan alalta käsin, niin nämä ovat tulleet vähän sieltä, että on tällainen vanha jako ylevään ja kauniiseen, ja kaunis on sitten valistusfilosofien ajoista lähtien nähty vähän vähäpätöisempänä, liitetty naisellisuuteen ja sosiaaliseen olemukseen. Oikeastaan usein joihinkin pintapuolisiin asioihin, sellaiseen miellyttävyyteen. Ylevä sitten taas haastaa ja pelottaa ja no, että siinä tapahtuu oikeastaan sellainen käänne, että ylevän kokemuksessa siitä pelottavasta voi tulla jotain nautinnon ja kunnioituksen kautta. Mutta sillä tavalla, että nähdäkseni siinä kuitenkin pidetään vielä jonkinnäköinen muodottomuus ja hallitsemattomuus, kun taas sitten kaunistamisessa tehdään ehkä jollain tavalla käsitettäväksi ja härmistämisessä samoin. Härmistäminen sitten on sellainen, että se ei välttämättä kaunista vaan tarttuu siihen rumaan ja inhottavaan. Mutta sekin on hallinnan keino aika monesti. Kaikki varmaan tietää, että nauru voi purkaa jännitystä ja naurettavaksi tekeminen voi vähentää jonkun auktoriteettia, oli se sitten joku opettaja tai hirviö, mutta joo, tällainen jako se on. Tietyllä tapaa se on ehkä myös sellainen tilallinen ajatustapa, että ylevöittäminen on sellaista, mikä ylittää käsityskyvyn jollain tavalla, haastaa sitä, kaunis tekee käsiteltäväksi, siihen on helppo tarttua, ja härmistäminen tuo vähän liiankin lähelle. Se voi mennä jo vähän ihon alle. Voi olla että ”uuu”, ettei oikein tiedä, että oliko tämä kivaa vai hassua, että…

Noora: Joo, kun kuuntelet tätä jakoa Magdalena, niin tuleeko sellainen, että joku näistä olisi erityisesti esillä Painajaispuodissa, vai näkyykö niitä kaikkia siellä?

Magdalena: No siis varmaan jonkun verran joo, siis varmaan intuitiivisesti kauhukirjoittaja käyttää ainakin jonkin verran noita työkaluinaan, ja kaunistaminen varmasti näkyy tuossa Painajaispuodissa sillä tavalla, että periaatteessa kauheakin asia voi olla kaunis tai näin edelleen, joo, kyllä, lyhyesti sanottuna.

Noora: Minulla juuri tämän Painajaispuodin toisessa osassa, missä tavataan Luukas hampaaton tai hampaansa hukannut vampyyri, niin hän oli mielestäni hahmona oivallinen esimerkki osittain juuri siitä kaunistamisesta ja osittain ehkä härmistämisestä. Kaunistamisesta sillä, että onhan se nyt aika parka ja ihana, kun toinen on hyvin tunteellinen vampyyri, hänellä on sydänsuruja ja mitä vielä, aivan ihana hahmo, terveisin vampyyridiggari. Sitten taas härmistettynä se, että se on tehty kirjaimellisesti hampaattomaksi, se on naurettava, ja just takakansitekstissä on maailman huonoin vampyyri, eli se on vähän naurunalaiseksi pantu hirviö.

Magdalena: Kyllä juu, Luukas on hyvä esimerkki tästä ja oli ihana kirjoittaa hänelle se romanssi siihen.

Noora: Aikaisemmin mainitsit, että tässä on tämä, siis Lukupalojen sivussa on irtokarkkeihin jaoteltu, että tuleeko nyt jäätävän jännää tai hyvin tehokasta toimintaa, mutta jos jatkan tällä metaforalla, pihkitään tämä kustantamolta, anteeksi, tämä on aikamoinen sekoitus, Painajaispuoti, kaikkea mahdollista kauhua. Sitten minulle tulee mieleen että mitä Susanne olet tutkinut ja maininnut ehkä kitschiä eli, miten sen nyt lyhyesti selittäisi…

Susanne: Tunteita, tai oletettavissa olevia tunteita herättävää, tällaista makeaa ja äitelää…

Noora: Hyvin turboahdettua ehkä…

Susanne: Joo, odotan että kerrot mulle miten näet sen tässä…

Noora: Kiinnostaa, koska tämä tuntuu kauhufanille siltä, että tässä tiedetään todella, että mitä kaikkea ollaan haettu genrestä. Oliko tämä tietoinen päätös, että vedetään vähän lankoja sieltä ja täältä ja kaikkialta, niin kuin gotiikasta kummitusjuttuihin, niin sitten onko tämä tehty tietoisesti tämmöiseksi vähän kaikille kaikkea -sekoitukseksi?

Magdalena: Luulen, että ennemmin tämä kuvaa omaa makuani, eli kauhukirjoittaminen on minulle pitkälti sitä, että pidän hirveästi hirviöistä, minusta on ihana kirjoittaa hirviöitä, ja tottakai tulee kaikki lapsuuden ja nuoruuden kokemukset kauhusta, mitkä on kasvattaneet minusta kauhun lukijan ja kauhun kirjoittajan. Ehkä tietty täyteläisyys on myös kirjoittamiseni ytimessä, eli luultavasti kaikissa kirjoittamissani kirjoissa löytyy se, että on niitä tasoja tason perään ja on täyteläisyyttä ja on löydettävää, ja se kirjoittajuuteni on aika olennaista sille. Mutta Painajaispuodeissa on hauska ollut se, että se on niin rajoitettu formaatti, koska Lukupaloillahan on tietty sivumäärä ja tietty sanamäärä ja tiettyjä asioita pitää ottaa huomioon, koska se on lukemaan opetteleville. Se tulee, että on se minun luoma maailma, ja on ne Teemun luomat kuvat, ja sitten sille haetaan se tasapaino, että mitä löytyy. Teemuhan on myös hirveän täyteläinen kuvittaja, että hän tykkää sinne tunkea kivoja, hassuja asioita, että luultavasti meidän yhteisestä tyylistä sitten tulee tällainen täyteläinen kokonaisuus.

Susanne: Täytyy tähän sanoa, että olen lukenut näitä 3-vuotiaani kanssa valikoiden, ja hän tykkää tosi paljon tästä Löllis Turtiaisesta, tai siis se on nimenäkin tosi hauska.

Magdalena: Joo, Löllis on lukijasuosikki, saan hänestä palautetta kyllä.

Noora: Joo, on ihastuttava ja kyllä siis kuuntelin nämä äänikirjana, niin ääninäyteltynä vielä hulvattomampi.

Magdalena: Mahtavaa, en ole itse kuunnellutkaan niitä.

Noora: Mietin siis, kun yleensä nimenomaan lastenkirjallisuudessa puhutaan sellaisesta käsitteestä kuin kaksoisyleisöstä, eli sitä että kirja sisältää elementtejä, jotka toisaalta menee lapsiyleisölle, ja toisaalta sitten elementtejä, jotka menee aikuislukijalle. Kuvakirjoissa varmaan näkyy parhaiten siinä, että kun ne on tarkoitettu, että kun aikuinen lukee lapselle. Onko Painajaispuotiin piilotettu asioita aikuislukijalle?

Magdalena: No tuota, ehkä ei ainakaan tietoisesti näihin kolmeen ekaan, mutta sitten on tulevassa Kristallikallon tapauksessa on kyllä sellainen aikuisvitsi ehkä jos toinenkin. Eli sitten kun seuraava Painajaispuoti on isompi kooltaan ja siinä myöskin hiukan enemmän tekstiä, vaikka kohderyhmä on edelleen sama, niin se myöskin tarjoaa meille tekijöille mahdollisuuden sitten piilotella sinne juttuja. Mutta kyllä kirjoittaessa otan aikuisen myös huomioon sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan tarinoita, joita on hauska lukea ääneen myös aikuiselle. Erityisesti kun tämän ikäisille kirjoittaa, niin niitä kirjoja saatetaan lukea todella monta kertaa, niin yritän kirjoittaa kirjoja, joita olisi hauska myös sen kymmenennen kerran jälkeen lukea.

Noora: Hyvin kiinnostavaa kurkistaa vähän sinne verhon taakse, että esimerkiksi kuinka paljon kirjan kestävyyttä ajatellaan sitä tehdessä. Mikä on lempi aikuisvitsisi, mitä olet sujuttanut tänne? Tai minkä haluaisit sujuttaa sinne?

Magdalena: No itse asiassa siellä on Kristallikallon tapauksessa Teemulla on yksi vitsi, mikä on ihan mun lemppari. Siellä on poikkileikkauksia merirosvolaivoista, ja yhden näistä merirosvolaivoista ruumassa on kirjoituspöytään kahlittu hai, kala, joka kirjoittaa siellä seuraavaa kirjaansa. Ja kun näin tämän kuvan, olin niin otettu ja onnellinen. (naurua) Minut on ikuistettu omaan kirjaani.

Susanne: Tosi ihanaa!

Noora: Keskusteltiin siitä, että miten kauhukirjallisuus tai kauhuvaikutteinen kirjallisuus ja pelon tunne menee yksiin. Ja sanoit, että et oikein Painajaispuotia osaa katsoa kauhukirjana. Osaatko katsoa sitä pelottavana kirjana?

Magdalena: Sitä täytyy miettiä, koska pelataan kuitenkin sillä pelon määrällä, haetaan sitä tasoa, jossa se olisi vielä hauskaa, eikä liian pelottavaa, koska painajaispuoteja lukee hyvin eri-ikäiset lapset. Ja tietenkään sitä ei halua hyvin pieniä lapsia pelotella liikaa.

Susanne: No ei se minullekaan ole pelottava. Mutta onhan täällä siis pimeitä nurkkia ja paljon tätä kauhukuvastoa, hämähäkinseittejä ja mielestäni nuo woodoo-nuket on aika karmea yksityiskohta. Mutta se ei välttämättä esimerkiksi kun sanoin, että olen lukenut tätä 3-vuotiaan kanssa, niin ei hän kiinnitä samoihin asioihin huomioita kuin minä. Se on ihan erilaista jotenkin, hammaspeikot oli kiinnostava juttu, koska ollaanhan me niistä puhuttu hampaanpesun yhteydessä tai sen tärkeyden perustelussa, ja sitten onhan meillä käytössä muutenkin paljon tuollaisia.

Magdalena: Luulen, että kirjoittajana tämän huomaa paremmin tuolla teini- ja esiteini-ikäisten kauhussa, että lapsi ja nuori lukija pitää eri asioita pelottavina, koska aikuisella on se elämänkokemus, joka saattaa tehdä jostain asiasta ihan hirveän vastenmielisen ja pelottavan, mutta lapset ja nuoret kokee sen saman asian jopa huumorina. Huomaan nimenomaan noissa Uhriniituntakaiset-novelleista, että saan palautetta aikuisilta, että ihan hirveää ja kauhistuttavaa, ja nuorilta tulee palautetta, että se oli maailman hauskin, ja nauroin niin paljon. Tämä on ollut tosi kiinnostavaa kirjoittajakin, se, että miten tulkitsee lapsia ja nuoria lukijoina ja yrittää muistaa sen, että minkälaista, miten maailmaa tulkitsi ja mitkä asiat olivat hauskoja, että ei kirjoita sieltä aikuisen näkökulmasta, vaan muistaa aina sen lukijan näkökulman.

Susanne: Toi on siinä mielessä mielenkiintoinen, minulle tulee mieleen musta huumori. Sekin jakaa yleisön, ei ehkä iän mukaan, mutta jonkin sellaisen, että miten sen asian haluaa ottaa, että onhan se Hugleigur Dagssonin Saako tälle edes nauraa, niin se yök-reaktio voi olla sama, mutta mikä on mikä tulee sen jälkeen. Että on se ei, ei saa tämmöstä, tämä on tosi huonoa, vai onko se, että olipa oivaltava, että auts miten ällöttävää.

Noora: Koetan miettiä, onko nyt Hai sinulla jotain sellaisia teemoja tai pelottavia asioita, mitä et kirjoittaisi Painajaispuotiin, tähän nuoremmille menevään, tai onko jotain mitä et kirjoittaisi myöskään nuorille menevään kauhuun?

Magdalena: On minulla omat rajani, sellaiset että kokee itsekin että tämä ei toimi. Painajaispuodeissa tietenkin pysytään siellä ilon ja eskapismin puolella tosi vahvasti, mikä ehkä tekeekin sen, että niitä en kauhuna näe, koska kauhuun kuuluu sitten myös se aito pelottavuus ja ahdistuskin jossain määrin. Nuorille totesin, että en halua, seksuaalinen väkivalta esimerkiksi nuorten kauhussa on sellainen mikä minusta tuntuu, että se menee liian kauheaksi. Hyvin monenlaisista kauheista asioista voin kirjoittaa, mutta siinä ehkä jotenkin menee oma rajani, että en tiedä miten kuvaisin sen esiteineille ja teineille niin, että pysyisi se kauhun lukemisen riemu, mikä minulle itselleni kauhun lukijana oli tärkeää lapsena ja nuorenakin.

Noora: Eli vähän sellainen too real?

Magdalena: Joo, ehkä. Mutta huomasin, että se on oma henkilökohtainen rajani kirjoittajana, että tämä on se, mihin olen vetänyt rajan tähän mennessä ainakin.

Noora: Tuleeko mieleen jotain eri ryhmille tai eri ikätason lukijoille, niin kuin kauhun kirjoittamista, osaatko sanoa Susanne onko siellä jotain aiheita tai jotain tietyn tyyppisiä hirviöitä, jotka menevät tietylle ikäkaudelle tavallaan kun täytät vaikka 10 vuotta, niin muuttuuko kauhu, mitä kulutat.

Susanne: Kyllähän kauhu, niin kuin Magdalena sanoi, muuttuu asteittain pelottavammaksi. Että selkeästi nuoremmille on niitä söpöjä hirviöitä, ja sitten kun ne käy ehkä turhan hampaattomiksi, niin sitten tarjotaan ehkä aina vähän vahvempaa. Ehkä en osaa tuohon sinänsä vastata, mikä olisi sellaista, mutta yksi ainakin mikä näkyy kaikissa, ehkä sen koko janan läpi, tai skaalan läpi, on eksistentiaalinen kauhu. Se kiinnostaa, ja siitä saa tosi paljon erilaisia nyansseja, siis olemassaoloa, ylipäätään ketä me olemme ja miten me olemme olemassa, ihmisten keskuudessa, kaikki kuolemaan liittyvät kysymykset, niitä voi tosiaan käsitellä tosi monilla eri tavoilla, väkivallan eri tasot.

Noora: Tuleeko mieleen jotain tällaista, koska mietin tätä tähän valmistautuessa, että onkohan lapsille sellaista eksistentiaalista kauhua, koska olen itse lukenut jonkin verran lovecraft-kauhua tai muita vastaavia, jotka menee sinne aivan käsittämättömään osastoon. Tavallaan lähdin siitä skaalaamaan kohti nuorempaa ja nuorempaa lukijaa. Onko sinulla ajatusta siitä, että mikä voisi olla vaikka kouluikäisen eksistentiaalista kauhua?

Susanne: Menen ehkä vielä vähän nuorempaan. Väitöskirjassa minulla oli Suna Vuoren ja Katri Kirkkopellon Hirveää, parkaisi hirviö, ja siinä on sellainen kohta, missä se pikku hirviö on puhuu äitinsä kanssa, että mitä jos minä en oikeasti ole olemassa? Niin se on oikeasti jo aika diippi ajatus, psykologisesti aika sellainen, heittää ajatukset aika mullin mallin, että mitäs jos ei olekaan, mihin voi sitten enää luottaa, tai mitenkä ylipäätään toimia maailmassa. Siinä voisi mennä tosi syvälle sitä kautta. Mutta tietenkin kun se on kuvakirja ja pieni lapsi, niin siinä on se äitihahmo, joka sanoo, että ketä minä tässä halaisin, jos sinä et ole, jotenkin sellainen ankkuri. Sitten Muumikirjojen kohdallahan siitä on paljon kirjoitettu, että niissä on esimerkiksi Muumipapan legendaarinen kriisi, Muumipappa ja meri.

Magdalena: Mietin ihan sitä, että tuo kysymys on sellainenkin, että se melkein rikkoo neljännen seinän, että lapsilukija alkaa kyseenalaistaa, että mitä jos mikään ei ole totta. Siinä on kauhun elementti selvästi.

Susanne: Mutta se on myös sellainen, mikä puhuttelee sellaista lapsillekin tosi olennaista filosofisuutta, koska lapsethan on tosi taitavia esittämään tosi vaikeita kysymyksiä, joihin on tosi hankala vastata, aikuisena, ilman että pitäisi keksiä sellaisia selkeitä rakenteita, joista pitää kiinni, jotka tuntuu ehkä vähän yksinkertaistavilta.

Noora: Eli uskallatko sanoa silleen, ehkä mitä nuoremmalle kauhu on suunnattu, niin sitä nopeammin se kauhun jännite ratkaistaan siinä kirjassa.

Susanne: Joo, tai sitä useampia reittejä siihen ehkä on tarjolla ratkaista sitä.

Noora: Nyt kun kuuntelet tätä, kuinka kirjoittaa kauhua todella nuorille, niin tuleeko sellainen olo, että haluaisit kirjoittaa vielä nuoremmille?

Magdalena: Niin, voiko esikoiskirjaani Mörkö Möö ja Mikko Pöö pitää pienten lasten kauhuna? Siinä silloin jo mietittiin kuvittajan kanssa ihan sellaista visuaalista puolta, että kuinka monta hämähäkkiä voi olla kuvassa, ennen kuin se käy liian pelottavaksi lukijalle, ja siinä myös, se on kirja, jossa ei ole ollenkaan loppuratkaisua, minkä osa lukijoista on ilmeisesti kokenut hieman ahdistavaksi, että heille ei annetakaan valmiina ratkaisua. Kirja loppuu siihen, että Mikko ja Mörkö, jotka pelkäävät toisiaan, kohtaavat toisensa portaissa. On ollut mielenkiintoista kuulla myös siitä, miten lapset tulkitsevat sen tilanteen, että osan mielestä, varmaan suurin osa tulee siihen johtopäätökseen, että heistä tulee ystäviä, kun toisessa ei ole niin paljon pelättävää, kuin he ovat kuvitelleet, mutta on myös osa lapsia sanonut, että sitten se Mörkö varmaan syö sen Mikon, ja sehän on kauhua sitten kyllä (naurua).

Noora: Kyllä, vähän tällainen fear of unknown, mikä siinä sitten aktivoituu, kun ei tiedä niin voi tapahtua mitä tahansa.

Susanne: Tällaistahan juuri aikuisille suunnatussa on sitten paljon yleisemmin, että se loppuratkaisu jää auki, että sitä ei paketoida vaan siihen jää se, kun suljet sen kirjan, niin se ei loppunutkaan, se jatkuu se fiilis.

Noora: Kyllä, täytyy itse diilata ahdistuksensa kanssa. Vielä Painajaispuodista; päähenkilö Ninni on hyvin kykenevä ja tehokas ja pistää asiat järjestykseen, ja useampaankin kertaan sanoo, että no mikä tässä nyt oli näin pelottavaa. Oliko alusta asti selvää, että Ninnistä tulee tällainen tomera ja tehokas, melkein peloton henkilöhahmo?

Magdalena: Kyllä mä luulen, että Ninnin lähtökohta oli jo niin sellainen 9-vuotiaalle tytölle aika omalaatuinen, eli hän menee töihin Painajaispuotiin saadakseen pyörän, jota hän haluaa. Luulen, että tässä vaiheessa pyörä on jo unohtunut, mutta Painajaispuoti on jäänyt. Luulen, että kirjoittajana, jos lähtökohta tarinalle on tuollainen, niin se ei voi olla kuin tomera ja aikaansaava se päähenkilö. Ja myös koen kyllä tärkeäksi kirjoittaa tällaisia tyttöpäähenkilöitä, ja myöskin kansainvälisiltä kustantajilta on tullut sellaista kiitosta, että tällaisia kirjoja tarvitaan. Monessa maassa ei välttämättä tytöt pääse olemaan tomeria ja aikaansaavia, Suomessa kyllä, mutta ei ole ihan itsestään selvää, että tyttö on tällainen päähenkilö.

Noora: Painajaispuotia on tosiaan käännetty aika hyvinkin, ja ilmeisesti käännetään edelleen?

Magdalena: Joo, oikeuksia on myyty 24 kielelle, tällä hetkellä, osa vielä tulollaan.

Noora: Sellainen kevyt määrä.

Magdalena: Kyllä kyllä.

Noora: Katsotko, tai onko sinulla mitään tietoa, että onko Painajaispuoti menestynyt näin hyvin sen takia, esimerkiksi Ninnin vetovoimasta, vai onko siinä juuri tämä hulvaton kauhuelementtien irtokarkkisekasotku, vai mikä katsoisit, että siinä on ollut se, mikä lähti myymään ja kiinnostamaan?

Magdalena: Veikkaan, että lasten nälkä hirviöille on ollut jo pidempään trendi, se että haluaa sellaista pikkuisen jännittävää hirviöhauskuutta ja sitten myöskin nuo ovat hirveän helppoja, kun niissä on niin vahva se konsepti. On ollut helpompaa myydä ulkomaille kuin yksittäistä kuvakirjaa, kun siinä on se sarjamuotoisuus heti alusta lähtien. Että ollaan pohdittu, että näin tämä jatkuu, että on hyvin ennustettava tavallaan, mikä auttaa sitten ulkomaisia kustantajia tekemään kustannuspäätöksen, eli ihan tällaisia aikuisten asioitakin. Mutta sitten jos ajatellaan ihan lapsilukijoita, niin kyllähän se varmasti on toi kauhun ja huumorin sekoitus, hassut hirviöt -meininki, mikä iskee.

Noora: Joo, Susanne, teksteissäsi jonkin verran sivuttiin tätä lasten ja hirviöiden iloista yhteiseloa. Osaatko sanoa siitä, että millaisessa tilanteessa nykyään ollaan, paljonko lapset haluavat hirviöitä nykyään ja missä muodossa, missä ne on niitten elämässä?

Susanne: Olipa iso kysymys.

Noora: Päivän vaikea kysymys löydetty.

Susanne: No siis kyllähän nyt on tosi monenlaisia monstereita tarjolla, ja on nimenomaan paljon tällaisia söpöjä tai helposti kulutettavia tai hauskoja, että niitä on ihan leluista tai nalleista lähtien ihan kaikkia, ja sitten on tietenkin tosi monessa eri tuotteessa, kirjoissa ja tv:ssä ja vähän kaikkialla, että kyllähän sillä tavalla nimenomaan lapsille suunnattuja hirviöitä on kasvavassa määrin. Ehkä siinä on tapahtunut joku semmoinen ymmärrys, että hirviöt kuuluu kaikille, tai että pelot ja pelottavat asiat ja niiden käsittely on olennaista elämässä yleensä, eikä rajoitu vain vaikka aikuisiin. Ja että siihen yhdistettyinä sellainen ikäsopivuusajatus, meillä siis on hirveän suuri valikoima, minne tahansa menee, kirjakauppaan tai lelukauppaan, niin kyllä sieltä hirviöitä löytyy.

Magdalena: Olen miettinyt sitäkin, että aikuisten kauhukuvastohan näkyy lasten maailmassa myöskin. Tuli mieleen sellainen amerikkalainen pieni kohu, jonka satuin näkemään, kun Stephen Kingin It-elokuvasta tehtiin tämä uusintaversio ja sitten tämä Pennywise-klovni näkyi joka paikassa. Aikuiset olivat aivan kauhistuneita, kun pienetkin lapset halusivat pukeutua Pennywise-klovniksi Halloweenina ja aikuiset myös puhuivat siitä netissä, että kuinka voi pienelle lapselle joku näyttää elokuvan, että kuinka ne voi tietää tästä. Mutta se klovni oli joka paikassa, se oli mediassa, totta kai pienet lapset näkee sen, vaikka eivät tietäisi siitä elokuvasta yhtään mitään. Ja lapset myös imevät niitä aikuismaailman vaikutteita, niin silloin tällainen hassut hirviöt -lasten kauhu voi toimia myös pehmentäjänä siinä mielessä, että lapset näkevät sitä kauhukuvastoa mikä on tarkoitettu aikuisille, niin sitten on hirveän turvallista käsitellä sitä nimenomaan tällaisen hassun, lempeän kauhun kautta.

Susanne: Niin, se tavallaan tekee myös osaksi ja ottaa osaksi sitä lastenkulttuuria, kun kaikki tietää mikä on se, niin sitten siitä tulee sellainen käsiteltävämpi. Minulla oli tähän joku toinenkin asia, ehkä se palaa…

Noora: Toivotaan, että se palaa. Vähän tällainen hirviöiden haltuunotto on käynnissä, tapahtunut, tulee tapahtumaan – aikajana jatkuu molempiin suuntiin. Mietin tätä aikuisten kauhun valumista lastenkulttuuriin, koska, en tiedä, toivottavasti joku, joka on skeptinen lasten kauhua kohtaan on kuunnellut jakson tänne asti, ja on nyt sitä mieltä, että no ehkä lasten kauhussa nyt on joku järki, ja ehkä se nyt ei ole aivan maailman roskakirjallisuuden huippua.

Magdalena: Lapsille ja nuorille täytyy sallia se hötön kuluttaminen myös. Henkilökohtaisesti en ajattele, että kauhukirjallisuus on höttöä, tietenkään en tekisi sitä, jos se olisi. Mutta se, että kun ne lapset ja nuoret lähtee lukemaan, ja kun se lukeminen lähtee oikein kunnolla käyntiin, ne kuluttaa ihan valtavat määrät kirjallisuutta, joten sitä täytyy olla monenlaista ja tarjolla valikoimaa ja tarjolla massoittain kirjallisuutta. Niin sanoisin, että kun tehdään yhtään kunnianhimoisemmin lasten kauhua, niin kyllä se on tarpeen ja se on lasten ja nuorten itsensä arvostamaa. Se, mitä palautetta saan omista kauhujutuista vaikka nuoriltakin, niin se on sellaista että he arvostavat, että on nimenomaan sitä nuorten kauhua, koska he ovat kiinnostuneita kauhusta. Mutta sitten aikuisten kauhu tuntuu ehkä epärelevantilta, se käsittelee aikuisten asioita eikä nuorten asioita, tai sitten se voi olla niin ahdistavaa, että se ei vielä iske, niin sitten se, että on ne Uhriniituntakaisen tarinat siellä, missä on myös vähän kevyempää, naurettavaa kauhua. Se toimii siltana siihen, ja täyttää sitä tarvetta siellä.

Susanne: Lisäisin tähän vielä, että toisen roskahan on toisen aarre. Lastenkulttuurille ominaista on myös omia tai ottaa käyttöön sellaista, minkä muut ovat sivuuttaneet, siis leikkiä ihan oikeasti roskilla. Siinä on sellainen tarve tehdä itselle sellaista tilaa, minne ei sitten aikuisilla ole pääsy sen takia, että heitä ei kiinnosta. Ei tarvitsekaan kaikkia kiinnostaa samojen asioiden. Että se voi olla myös semmoinen, kauhukirjallisuus vaikka lapsille sellainen paikka, mikä on heidän, heidän oma juttunsa, ei sitä tarvitsekaan muiden ihan täysin ymmärtää. Mutta jos sitten vähänkään kiinnostuu, niin sehän voi olla ihan mahtavaa päästä jakamaan sitä.

Noora: Ehkä kytkisin tämän roskilla leikkimisen, mikä on ihastuttavasti sanottu tähän väliin, kytkisin sen ehkä tähän asetelmaan aikuisten oikeasta kirjallisuudesta ja lasten tällaisesta no, se nyt on lastenkirjallisuutta, sen nyt pitää olla olemassa koska lasten pitää oppia lukemaan. Eli ehkä se lasten taiteen ja lastenkulttuurin tunnistaminen, että sillä on arvoa sinänsä, ja se ei välttämättä toimi samalla logiikalla, samalla taiteen säännöillä kuin aikuisten vakavasti otettava romaanitaide toimii, että siellä on mahdollista myös se, että jos joku aikuislukija katsoo, että tämä nyt on vähän tämmöistä, niin se voi olla paras kirja ikinä jollekin lapsilukijalle.

Susanne: Mielestäni se, mihin Magdalena viittasit aikaisemmin, että niitä luetaan niin usein, jos aikuisena luen jonkun kirjan, niin luen sen kerran. Ja sitten saatan, jos se on hyvä, lukea sen vuosien kuluttua uudestaan, mutta harvemmin se on niin, että haluan lukea sitä uudelleen monta kuukautta putkeen, että aloitan aina alusta, kun se loppuun. Että mun mielestäni jo se, että lastenkirjat kestää sellaista käyttöä, se on todiste siitä että ne on tosi hyviä, ja jotkut jotka kestää aikaa tosi hyvin, ne on klassikoita, jotka kulkee sukupolvelta toiselle. Että kyllähän niissä varmasti on jotain todella olennaista, jos ne sillä tavalla kestää aikaa ja ylipäätään tuollainen jaottelu, jos haluaa ottaa sellaisen, että itse tietää paremmin mikä on hyvää, niin kyllä se mielestäni on ihan olennaista ehkä katsoa vähän itseensä ja miettiä, millä auktoriteetillä näin sanoo.

Magdalena: Joo, toi on tosi tärkeä pointti lasten- ja nuortenkirjoihin suhtautumisessa, että tärkeintä kuuluisi olla nimenomaan se lapsen ja nuoren oma huomio siitä kirjasta. Vielä tuo, että lapset erityisesti lukevat, no nuoretkin kyllä, kun ne löytää jonkun kirjan jota ne lukee kerta toisensa jälkeen, niin nehän löytää siitä viehättävää, jotain kiehtovaa, ehkä peilaa itseensä ja omaan tilanteeseensa se on myöskin sitä, että ne käsittelee jotenkin maailmaa sen uudelleenlukemisen kautta, ja sehän on hirveän arvokasta, että kirja voi olla siinä jonkun pohdinnan tukea.

Noora: Voisin tässä vaiheessa kysyä teiltä, lähettäkää terveisiä meidän ehkä aikuiselle, ehkä vähän nuoremmallekin kuulijalle. Voi lähettää terveisiä, että miksi lue Painajaispuoti, tai miksi lasten kauhukirjallisuus voisi olla sellainen, että käy vilkaisemassa tuohon suuntaan.

Susanne: Käy vilkaisemassa, niin tiedät mistä puhutaan.

Magdalena: Joo, voiko, toi oli niin hyvin sanottu, että en enää tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Käykää lukemassa Painajaispuotia, vähintäänkin kuvituksen takia, koska Teemu Juhani on mielestäni ihan omaa laatuaan kuvittajana ja arvostan häntä ihan hirveästi ja toivoisin, että kaikki muutkin arvostaisivat.

Susanne: Niin, ja jos kiinnostaa, niin se on hyvä syy tarttua, jos ei ymmärrä jotain, niin sekin on todella hyvä syy tarttua.

Noora: Kiitos teille molemmille tästä todella mielenkiintoisesta keskustelusta.

Susanne ja Magdalena: Kiitos.