Viimeinen kesä, viimeinen täysikuu

Ruotsin omaksi Stephen Kingiksi nimetty Mats Strand­berg on kotimaassaan palkittu kirjailija ja kolumnisti. Hän kiinnostui jo lapsena kauhutarinoista. Tähän genreen kuuluvat hänen suomennetuista aikuiskirjoistaan myös Hoivakoti ja Risteily.

Nuorille kirjoittamisen Stran­d­-
­berg aloitti Sara Bergmark Elfgrenin kanssa spekulatiiviseksi fiktioksi luokitellulla Engelsfors –trilogialla. Sarjan julkaisuoikeudet on myyty 29 maahan.

Loppu on nuorille aikuisille suunnattu preapokalyptinen romaani, jota mainostetaan “suloisen katkeraksi maailmanlopun saagaksi teinisarja Skamin hengessä”. Kirjassa on kyllä Skamin tapaan muutaman keskushenkilön vaiheiden kerronnan vuorottelua, nuoruuden angstia ja tekstiviestien näppäilyä, mutta aihepiiri on paljon vakavampi. On viimeinen kesä. Odotettu lapsi ei synny, koulu ei jatku. Kaikki on ohi, kun Maahan törmää Foxworth-komeetta.

Osa kieltäytyy uskomasta tuhoon, osa uskoo, mutta hakee silti turvaa arjen jatkamisesta. Yksi pakenee uskonlahkoon, toinen huumeisiin ja juomiseen, kolmas sekoilee muuten vain, koska nyt voi juhlia kuin viimeistä päivää, koska se viimeinen päivä tosiaan tulee. Romaanin paras jakso on sairaan Lucindan avaruuden TellUsiin kirjoittama päiväkirja, jonka joku ehkä joskus jossain osaa lukea. Teollisuusalueen ruumislöytö ajaa Simonin etsimään tekijää ja teon syytä, vaikka aikaa ei syyllisen rankaisemiseen enää ole. 

Dystopia valtaa tilaa ja työntää syrjään sankaritarinat, mutta katastrofitarinoissakin on yhä onnellisia loppuja. Mats Strandberg ei kuitenkaan kuulu sellaisten tarinoiden kertojiin. Hän haluaa ravistaa lukijaa. Viesti tiivistyy Lucindan repliikkiin: ”Näin jälkikäteen ajatellen mä en tajua, miksi me ei tehty kaikkeamme maapallon pelastamiseksi. – – Meidän olisi pitänyt kapinoida kaikkia niitä vastaan, jotka tuhosi planeetan ihan vain siksi, että sai tahkottua rahaa”.

Mats Strandberg ei koe romaaniaan tuhon kuvauksena. Hän on kirjoittanut sen omaksi terapiakseen elämän tarkoituksen löytämisestä.

Yrsa Rekola