Uusia sävyjä runotytön tarinaan

Kustantamo Art House tekee hienoa työtä julkaisemalla rakastettuja lastenkirjaklassikoita uusina suomennoksina visuaalisesti yhtenäisessä sarjassa. Sekä kirjallisuuden harrastajia että bibliofiilejä ilahduttavat nykyajan tarpeisiin vastaavien suomennosten lisäksi harvinaisen kaunis kansitaide ja ulkoasu, jonka viimeistelevät silkkiset lukunauhat.

Kullakin klassikkoteoksella on oma kansivärinsä, ja Runotyttöön on valittu vaaleansininen. Se on juuri oikea väri kuvaamaan teoksen herkkää, unelmoivaa ja toisinaan hieman melankolista tunnelmaa.

Kaisa Rannan uusi käännös tuo tarinan suomenkieliselle yleisölle vihdoin täysin lyhentämättömänä. Vain kirjan nimi on muuttunut Pienestä runotytöstä ytimekkääksi Runotytöksi. Jotkut nimet ja termit ovat vaihtuneet uusiksi, esimerkiksi päähenkilö ei ole Emilia vaan Emily ja hänen tuulessa kuiskiva mielikuvitusolentonsa on Tuulen tytön sijaan Tuuletar. Antoisinta ja mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että nyt minulla on mahdollisuus lukea myös ne osat, jotka aiemmasta suomennoksesta oli karsittu pois.

Rannan suomennos näyttää tarinan edeltävää I. K. Inhan suomennosta hienovaraisesti tummempana, ristiriitaisempana ja salaperäisempänä. Mielestäni Rannan tavoittama tyyli välittää myös aiempaa vahvemmin päähenkilön tunteita. Aivan kuin tuota intohimoista, huudahtelevaa ja herkkää tyttöä olisi vanhassa suomennoksessa yritetty puristaa hieman enemmän vastaamaan vallitsevia normeja.

Ytimeltään tarina 11-vuotiaasta tytöstä, jolla on lennokas mielikuvitus ja palava tarve kirjoittaa, on toki vanha ja tuttu. Tyttö jää orvoksi ja muuttaa tätiensä hoiviin vanhaan sukutaloon. Elisabeth-täti on ankara kurinpitäjä, kun taas Laura-täti lempeä ymmärtäjä, joka pelastaa monesta pinteestä. On sopeutumisvaikeuksia, ristiriitoja sekä monta ikävöivää kirjettä kuolleelle isälle, mutta myös uusia ystäviä ja kokemuksia. Punaisena lankana kulkee päähenkilön kehitys ja ponnistelut kirjoittajana, johon liittyy myös aivan konkreettinen pulma löytää kirjoituspaperia.

Uudessa asussa julkaistu klassikkotarina on yhä yhtä kuolematon kuin tuon tähtisilmäisen runotytön, Emily Starrin, unelmatkin: ”Ryhdyn pitämään päiväkirjaa, jotta se voidaan kuoltuani julkaista”, hän toteaa uuden suomennoksen viimeisillä riveillä. Mahtoiko Montgomery romaanin viimeistä virkettä kirjoittaessaan itsekään aavistaa, kuinka kuolematon hänen päähenkilönsä päiväkirjasta tulisi?

Anna Pölkki