Tarina ”hengissä selvinneistä ja laajalle levinneistä”

Mia Nilssonin kuvitus täyttää kirjan sivut tasaisilla väripinnoilla ja hauskan ilmeikkäillä eläinhahmoilla. Vaikka kuvat ovat yksinkertaisia, niihin mahtuu eloisia yksityiskohtia, kuten juoksevan ihmisen ilmoille nostattamat pölypilvet tai mammutin yksitellen piirretyt karvat. Värimaailma on murrettu, ja avaruutta tai syvää merta kuvaavat aukeamat ovat hämyisen jännittäviä. Lisa Greenen teksti asettuu sivuille kuvien ehdoilla, taipuen välillä vaikka mutkalle.
Alun avaruussivujen jälkeen kirja jatkuu hyvin lineaarisena evoluution kuvauksena. Pääroolissa ovat meihin ihmisiin johtavat kehityslinjat ja tapahtumat, kuten sukupuutot, joista esi-isämme selvisivät jatkaakseen taas matkaansa meiksi. Esimerkiksi kasvien rooli jää sekä tekstissä että kuvituksessa aika perinteiseen tapaan vain taustaksi ja eläinten elämän mahdollistajaksi: ”Vähitellen muodostui runsaasti metsiä, joissa maalla elävien eliöiden oli helpompi löytää ruokaa ja selviytyä hengissä.”
Jopa taivaankappaleet suhtautuvat kirjan lukijaan maailman keskipisteenä. Aurinko, joka syntyi useita miljardeja vuosia alkuräjähdyksen jälkeen, sanailee saamassaan puhekuplassa: ”Sori kun vähän kesti.” Hauska lausahdus sinänsä! Muutenkin tekstissä on reilusti vitsikkäitä huomautuksia ja sivulauseita, mikä yleensä miellyttää pikkulukijoita. Kirjan kolme viimeistä aukeamaa täyttää kiemurainen viiva, joka kuvaa aikajanaa alkuräjähdyksestä ihmiseen, sentti per kymmenen miljoonaa vuotta. Kiva idea, sillä jana näyttää konkreettisesti, kuinka kauan maailmankaikkeus on ollut olemassa ja kuinka nuori laji ihminen on. Hiukan orvolta valkoisella sivulla yksin kiemurtava musta viiva kyllä tuntuu; aivan kuin maailmankaikkeudessa tai eliökunnassa ei olisi tapahtunut muuta kuin ihmiseen liittyviä asioita. Toisaalta tämä kirja jo nimessään lupaa käsitellä nimenomaan näitä asioita.
Sanja Hakala