Supervoimia ja heräämisiä

Tyttöihin buustattiin viime vuonna itsetuntoa lukuisissa eri alojen merkkinaisia esittelevissä kirjoissa ja Minna Canth -juhlinnan myötä trendi jatkuu.

Lappalaisen ja Partasen Ihmeellinen Minna kietaisee mukaansa Canthin ohella viisi muuta naista: kehitysbiologi Irma Thesleffin, tähtitieteilijä Liisa Oterman, presidentti Tarja Halosen, taiteilija-kirjailija Tove Janssonin ja Marimekko-yrittäjä Armi Ratian. Kaikilla on omat tietosivunsa nyky-Kuopioon sijoittuvan kehystarinan sisällä. 

Sisarusten Ellin ja Hannan myötä tarina alkaa museosta, jossa opas kertoo koululaisille Minna Canthista. Hiukan kömpelösti juttu saa käänteen, jossa mummo panee tytöt etsimään muita vahvoja naisia, houkuttimena rannekoruihin kertyvät supernaisten voimakivet. Canthin supervoimaksi paljastuu sisukkuus, muiden mainittujen taas uteliaisuus, tiedonjano, iloinen mieli, itseluottamus ja villi mielikuvitus. Ominaisuudet ovat sopivasti lapsillekin mahdollisia, toisin kuin Ellin ja Hannan ihailema supervoima, lentotaito.

Tieto-osien vuoksi tarina pätkii, mutta Partasen energinen kuvitus pitää sen kasassa.  Myös kuvat välittävät tietoa, ja liitteenä olevat paperinuket ovat hauska bonus. Kohteista Oterman olisi ehkä voinut korvata joku muu, sillä hänestä on niukasti kerrottavaa. Lappalainen on myös loikannut liikaa fiktion puolelle tehdessään Thesleffistä Papu Designin Anna Kurkelan äidin tai anopin ja sijoittaessaan heidät Kuopioon. Kurkelaa ei nimeltä mainita, mutta kuosit paljastavat.  Vähintään ”huijauksesta” olisi pitänyt kirjassa kertoa, väärillä tiedoilla on taipumus levitä. 

Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita käsittelee, toisin kuin muut supernaiskirjat, vain yhtä ammattikuntaa. Se on myös puhtaasti kaunokirjallinen teos. Mukana ovat Minna Canth ja neljä muuta sanataiteilijaa, kaksi säveltäjää, kaksi kuvataiteilijaa ja kolme esittävän taiteen edustajaa, suurin osa 1800-luvulta. Varhaisin on 1700-luvulla syntynyt runonlaulaja Mateli Kuivalatar ja myöhäisin 1910-luvun alussa syntynyt kuvanveistäjä Essi Renvall.

Lyhyissä tuokiokuvissa Huotarinen vangitsee kullekin kohteelleen taideuran kannalta herättävän nuoruuden käännekohdan. Hän kirjoittaa kuvallisesti ja eläytyen ja tavoittaa eri taidelajien aistimaailman, kuten säveltäjä Ida Mobergin pakenevat sisäiset äänet ja maalari Ellen Thesleffin rajattoman värikokemuksen. Tekstien muoto vaihtelee novellista ja kirjeestä dialogiin, ja minämuoto ja ulkopuolinen kertoja vuorottelevat.

Nuoren lukijan lienee helppo samaistua esim. Anni Swanin isonsiskon rooliin tai Ida   Ahlbergin tunnelmiin hänen karatessaan kotoa näyttämölle. Toisaalta Aino Kallas -teksti jää kirjailijan tuotantoa tuntemattomalle järvineen ja sudenkorentoineen arvoitukseksi. Taustatietoa taiteilijoista olisikin saanut olla enemmän: nyt kerrotaan vain parilla lauseella tekstin hetkestä tai kohteen taideurasta, mutta ei mitään esim. perheestä tai aikakaudesta. Huotarinen tulee näin mystifioineeksi naisten taiteilijuutta. 

Kokonaisuutena kirja on houkutteleva ja kaunis, niin kieleltään kuin kuviltaan. Riikka Sormusen vaihtelevia muotokuvia, joista osa etäisesti jäljittelee tunnettuja valokuvia, tekee mieli sanoa sielukkaiksi.   

Tuula Korolainen