Sota ei lapsia säästä

Sota on vaikea asia käsiteltäväksi pienten lasten kirjoissa. Lotta-Sofia Saahko on kertonut Lotan ja
papan koronalaulut -youtube-videolla pyrkineensä kuvaamaan sotaa ja evakkomatkaa ”kiltin papan
sanoin, ettei ketään pelota”. Omenarannasta uuteen kotiin onkin positiivisessa hengessä kerrottu
selviytymistarina.

Lapsenlapsi Lotta haluaa tietää, mikä on Karjala, jonne pappa kaihoaa. Pappa kertoo lapsuudestaan ja sodan tulosta talvella 1939. Evakkojunassa hytistään lehmien ja itkevien vauvojen keskellä, mutta perillä äiti ja lapset otetaan hyvin vastaan.

Papan muistoissa viitataan kiusaamispelkoihin huonojen vaatteiden ja erilaisen kielen takia. Silti
hän valloittaa koululuokkansa laulullaan. Laulumiehenähän Jorma Saahko on tullut tunnetuksi
Lotan ja papan suosittujen koronalaulujen ansiosta.

Christel Rönnsin tuttu kuvitustyyli silloittaa yli 80 vuoden takaiset tapahtumat nykylapsen omaksuttaviksi. Yhdessä kuvassa näkyvät leipävartaat pistävät silmään länsisuomalaisina, kun samalla sivulla kerrotaan, että äiti pakkasi evakkomatkalle kolme ruisleipälimppua.

Myös Lappukaulatytön pohjalla on autenttinen tarina, näyttelijä Heidi Krohnin muistot. Eppu Nuotio ja Sanna Pelliccioni sukeltavat kerronnassaan ja kuvissaan kodistaan revityn lapsen tunteisiin. Kun Suomen kaupunkeja alettiin pommittaa talvella 1939, ruotsalaiset ottivat suomalaislapsiakoteihinsa turvaan.

Pienen Heidin tunteet kytketään konkreettisiin visuaalisiin välähdyksiin. Vieraat olosuhteet kalvavat
lasta. Tarina nostaa esiin hätkähdyttävästi sen, miten piittaamattomia aikuiset ovat olleet erottaessaan sisarukset toisistaan ja tylyjenkin ihmisten huomaan. Samalla kirja on liikuttavan kaunis kuvaus lapsen tarpeesta tulla ymmärretyksi.

Päivänvarjotytön tarinan voi lukea sekä suomen että farsin kielellä. Katri Tapolan kerronnan inspiraationa
ovat afganistanilaisen Munirin akvarellit, joissa kabulilainen tyttö joutuu elämään taisteluiden keskellä. Tässä kirjassa sotaa näytetään suoraan, kuitenkin turvallisesti ikkunan läpi.

Tytöstä on hauska miettiä, mitä kaikkea taivaalta voi tippua, mikä tuntuu kovin ironiselta sotakoneita
ajatellen. Hyviä taivaalta tippuvia asioita ovat lumi ja päivänvarjot, joiden tyttö kuvittelee tuovan rauhaa ja suojaa. Mutta silloinkin, kun tulitukset pakottavat perheen pysymään sisätiloissa, rakkaus kantaa perhettä, vaikka ruokaa on vähän ja pelottaa.

Päivänvarjotyttö välittää sotaan tottuneen lapsen tasapainon ja toivon. Koti on hänen turvansa, koska siellä on perhe. Munirin akvarellikuvitustuo mieleen vanhat aapisemme, mutta ei ole mielekästä arvioida niitä länsimaisen kuvitustaiteen mittapuulla. Tärkeämpää on kokea niissä kuvattu luonnon avaruuden ja kodin sulkeutuneisuuden kontrasti. Värimaailma on heleydessään upea.

Kaikki kolme kuvakirjaa avaavat arvokkaan näkymän sodan jaloissa elävään lapseen. Lotta ja pappa -kirja on helpoimmin lähestyttävä. Lappukaulatyttö tuo peittelemättömästi esiin kodista erottamisen julmuuden. Päivänvarjotyttö kertoo lakonisesti sodasta tässä ja nyt, mutta näyttää myös sen päättymisen onnen.

Maria Ihonen