Saturomaani uskalluksesta

Saapastalon Aurora on monessa mielessä ajaton lastenromaani. Se sopii mielikuviini ensimmäisistä kirjoista, joita ekaluokkalaisena luin luokkahuoneen kirjavalikoimasta 1960-luvulla. Pienet eläimet –tässä tapauksessa kuvitteelliset piiskuhännät – kokevat ihmiselämästä tuttuja suuria käänteitä. Kertomuksen sympaattisuutta tukee Silja-Maria Wihersaaren soma, hahmojen ilmeisiin keskittyvä kuvitus.

Pieni piiskuhäntä Aurora on kasvanut isoäitinsä turvallisessa hoivassa, mutta aiemmat tapahtumat pahtumat ovat tehneet hänestä äärimmäisen pelokkaan otuksen. Ensinnäkin nämä piiskuhännät ovat pelastautuneet Saapassaarella roihunneesta tulipalosta ja toiseksi Auroran vanhemmat ovat myöhemmin kadonneet Pahakosken pyörteisiin. Lisäksi nykyisen asuinpaikan Tynnyrilän väki paheksuu kaikenlaista varomattomuutta ja turhaa ilottelua.

Aurora on taustansa takia erityisen altis Tynnyrilässä jaettavien pelottelukirjeiden propagandalle. Isoäidin taiteellinen ja huoleton elämäntapa on tynnyriläisen mentaliteetin huikea vastakohta. Viinikainen kuvaa ahdistuneen pienen tytön ja railakkaan isoäidin välistä kitkaa kouriintuntuvasti.

Kun käy ilmi, että tuhoutuneessa Saapassaaressa on vielä asukkaita, Aurorassa herää uteliaisuus. Isoäidin katoaminen ja tynnyriläisten hyökkäys saarelle ovat viimeinen niitti tytön rohkaistumiselle. Aurora sonnustautuu isoäidin ruskeaan villatakkiin ja kahlaa saareen pelastamaan uhatut piiskuhännät

Saturomaanin asetelma viittaa jonkin verran pakolaisten asemaan, tosin erot saapassaarelaisten ja tynnyriläisten välillä eivät ole rodullisia (tai lajillisia, kun eläimistä on kysymys) vaan kulttuurillisia. Mutta kulttuurista kumpuavat asenteet ja ennakkoluuloista nouseva vihamielisyys riittävät problematiikaksi, jota Viinikainen käsittelee napakasti.

Vaikka Auroran alussa pelkäämät lukinlylleröt edustavat pelkojen pelkoa eli ahdistuneisuutta, suurimmat voitettavat pelot ovat sosiaalisia. Isoäidin jalanjäljissä ja villatakin turvin Aurora nousee joukkohysteriaa vastaan, koska hänellä on vielä heikompia puolustettavanaan. Kuten hänen isoäitinsä sanoo: ”Meissä kaikissa on uskallusta. Sinä tarvitset vain villatakin.”

Maria Ihonen