Sateenkaarikiitäjä sitoo ystävät yhteen

Riinalle ja Mallalle tulee riitaa, ja kimmastuksissaan Riina rikkoo Mallan lelun. Riina mököttää ja häntä harmittaa, kun Malla on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yhtäkkiä Riina kuulee ulkoa omituista siritystä. Mitä ihmettä se on? Siitä on otettava selvää. Malla tarjoutuu avuksi, mutta tämä matka Riinan on tehtävä yksin. Siritys johtaa Riinan seikkailulle läpi kaupungin, mutta mitä hän löytääkään, kun pääsee vihdoin sirityksen alkulähteille?

Sateenkaarikiitäjä kuvaa hienosti ystävyyden olemusta. Ystävyyteen mahtuu paljon: saa riidellä, tehdä virheitä, suuttua ja sopia ja pyytää anteeksi. Se antaa mahdollisuuden lähteä pois, seikkailla ja palata takaisin ystävän luokse. Se antaa toiselle tilaa ja se antaa anteeksi. Teos laittaa pohtimaan, mitä sateenkaarikiitäjän siritys voisi symboloida. Mikä on se vetovoima, joka saa ihmiset ystävystymään ja pysymään ystävinä? Mikä on se tunne riidan jälkeen, kun on vain ihan pakko päästä sopimaan?

Karsikkaan vauhdikas ja ilmaisuvoimainen viiva tuo uusia tasoja tarinaan: elollistetut pehmolelut ilmaisevat lasten tunteita ja pihan eläimetkin tuntuvat kavahtavan kiukkuista Riinaa. Riina pyöräilee lähes autiossa kaupungissa kauemmaksi Mallasta ja luulee selvittävänsä yksin sateenkaarikiitäjän arvoitusta, vaikka todellisuudessa Malla kulkee koko ajan hänen mukanaan.

Kirjallisuus tuntee monenlaisia ystävyyden taloja, ja tässä tarinassa sellainen on maailman suurin hyönteishotelli. Kun Riina pääsee hotellin juurelle, kirjaa käännetään 90 astetta. Sammakkoperspektiivistä kuvataan, miten pitkät tikkaat Riinan on kiivettävä päästäkseen jälleen Mallan luokse. Hyönteishotellissa käydään läpi surua ja sovintoa. Kun kaikki on jälleen hyvin, kirja kääntyy takaisin uomilleen. Ystävykset nukkuvat saman sateenkaaren alla, ja pehmoleluillakin on levollinen mieli.

Sateenkaarikiitäjässä Karsikas käsittelee suuria aiheita lapsentasoisesti yhtä taidokkaasti kuin aiemmissakin kuvakirjoissaan. Kunpa vain aikuisetkin voisivat kuulla sateenkaarikiitäjän. Ehkä maailma olisi silloin hitusen parempi.

Jaana Ristimäki