Sanojen ja ystävyyden ytimessä

Myrskyisän maailman keskellä sekä aikuiset että lapset kaipaavat rauhoittavaa luettavaa. Tarpeeseen vastaa erinomaisesti Mila Teräksen ja Satu Kettusen seesteinen kuvakirja Simpukkakaupunki. Kirjan alkuasetelmassa erottuu hyvinkin tummia sävyjä, mutta itse tarina on valoisa ja toiveikas.

Ama on leikki-ikäinen tyttö, joka on äitinsä kanssa saapunut uuteen maahan. Isä on joutunut jäämään entiselle kotiseudulle, meren taakse, ja vaikka perhe juttelee päivittäin puhelimessa, ikävä on kova. Äiti lukee puhelimeltaan lannistavia ”mustia ja harmaita” uutisia, mutta Amaa sentään lohduttavat meren vihreät ja siniset aallot.

Eräänä päivänä Ama kohtaa rannalla sinisilmäisen pojan, joka pyytää tyttöä leikkimään, ja pian joukkoon liittyy myös pojan kaksi serkkua. Yhteistä kieltä lapsilla ei heti ole, mutta samalla kun he rakentavat komeita hiekkalinnoja ja kokonaista simpukankuorilla koristeltua kaupunkia, Ama oppii hyödyllisiä ja kauniita sanoja.

Aman poimimat yksittäiset pienet sanat – hei, anteeksi, tule, ystävä, kiitos, koti – nousevatkin tekstissä keskeiseen osaan. Sanojen olemukseen uppoudutaan perusteellisesti ja niitä maistellaan sekä äänteitä kuunnellen että sisältöä tuumaillen.

Kun uusi ystävä esimerkiksi vahingossa tönäisee Aman rakentamaa hiekkalinnaa ja pyytää anteeksi, tekstissä pohditaan, miten ”anteeksi” oli ”herkkä kuin pieni, mutta suoraselkäinen heinäsirkka”. ”Kiitos” taas puhkeaa ”rantakivikkoon kuin mehikasvi” ja ”tule” puolestaan ”oli sana, jossa tuntui tuuli ja siivet”.

Pienten sanojen merkitys kasvaa kokoaan suuremmaksi. Ne paitsi rakentavat yhteyttä lasten välille, myös kiinnittävät Amaa uuteen kotipaikkaan. ”– Koti, Ama sanoi, ja hänestä tuntui siltä kuin he viimein olisivat saapuneet tähän kaupunkiin”.

Satu Kettusen kuvitus leikittelee hauskasti läpi kuultavuudella, mistä yhdessä harkitusti niukan tekstin kanssa syntyy kokonaisuuteen keveä ja hiukan unenomainen tunnelma. Kerroksellisuus ja läpikuultavuus herättävät ajattelemaan, miten kotinsa jättäneet pakolaiset elävät tavallaan kahdessa todellisuudessa tai jossain todellisuuksien rajamailla. He eivät ole enää siellä, mutta eivät vielä täälläkään.

Haaleiden ja kuultavien sävyjen vastapainona kuvissa on myös meheviä värejä ja kuuman kesäpäivän henkeä. Sinisenä hehkuvaa merta, punertavaa rantahiekkaa, kesävaatteiden, rantatavaroiden ja hedelmien kirkkaita sävyjä. Kuvat kutsuvat seilailemaan kirjaa ja aivan huomaamatta niitä unohtuu ihailemaan pitkäksi aikaa.

Marjo Jääskä