Puhdas anarkia räjäyttää kodin tunneilmaston

Suomessa on ollut Beatrice Alemagnan tuotannon kokoinen aukko villien kuvakirjojen saralla, mutta nyt on päästy alkuun niiden suomentamisessa. Tästä täytyy ehdottomasti jatkaa. Alemagnan muidenkin kuvakirjojen nimet lupaavat ensimmäisen suomennoksen kaltaista lennokkuutta: esimerkiksi Päiväunelmoiva lapsi kävelyllä, Maagisena vetelehtimispäivänä, Väärin kerrotut tarinat (vapaat suomennokset englannista).

Kansainvälisiä palkintoja saaneet kuvakirjat ovat monesti juoneltaan melko yksinkertaisia, eikä Harold Snipperpotin kaikkien aikojen katastrofi ole poikkeus. Kokonaistaideteoksesta nousee tärkeä teema, jonka esittäminen selvin sanoin ei olisi yhtä vaikuttavaa. Kun teksti jättää paljon sanomatta, kuvat kertovat.

Sameat, kuraveteen kallistuvat värisävyt hallitsevat kuvitusta, mikä ei tee isokokoisesta kirjasta automaattisesti houkuttelevaa. Kyse on tietysti seitsemänvuotiaan Haroldin tunneköyhän kodin lohduttomasta harmaudesta, mistä nousevat esiin ainoastaan Haroldin punainen paita ja punaruskeat sohva ja nojatuolit. Kaikesta päätellen varsin varakkaat vanhemmat vihaavat juhlia, mutta kirjan alussa he joutuvat viimein antamaan periksi masentuneen poikansa toiveelle syntymäpäiväjuhlan järjestämisestä.

Kertoja-Haroldin ilmaisu on lamaannuttavasta kodista huolimatta hyvin eloisaa. Vanhemmat ovat ”äreitä, naurukyvyttömiä ja allergisia halauksille”. Apuun tulee ammattimainen ongelmien ratkoja (tietenkin punatakkinen) Ponzio, joka on kirjan katastrofin alku ja juuri, sillä hän järjestää villieläinten tuhoisan vierailun Haroldin kotiin. Oudosta syntymäpäiväyllätyksestä huolimatta – tai siis juuri sen ansiosta – Haroldin kodin ilmapiiri muuttuu täydellisesti. Niin viisas on Ponzio anarkistisessa ajattelussaan.

Kun Snipperpotien tyylikäs koti on tärvelty, siirtyy eläinten paraati Pariisin kaduille päätyen puiston suihkulähteelle, missä vanhemmat vapautuvat sovinnaisuutensa kahleista. Viisaasti Alemagna kuvaa heidän tunne-elämänsä elpymisen ensin toisiaan kohtaan, mistä seuraa kyky osoittaa rakkautta myös lapselleen.

Riehakkaassa, kolmelle sivulle levittäytyvässä aukeamassa kirkkaat värit puhkeavat vihdoinkin esiin kuvatessaan lasten, aikuisten ja eläinten saumatonta ilakointia. Haroldin äiti toteaakin lopuksi, että ”eläimet opettivat meidät inhimillisemmiksi”. Harold saa viimeinkin olla kodissaan lapsi, hellitty ja lapsellisuutta/eläimellisyyttä vanhempiinsa tartuttava lahja.

Maria Ihonen