Pohjoisen ääniä kuvakirjoissa

Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan uusimmassa osassa perhe matkustaa eteläisestä Suomesta Lappiin. Pia Pesosen ja Petri Makkosen ensimmäisessä lastenkirjassa muutetaan Lapista Helsinkiin. Molempia teoksia yhdistää vahva tietoisuus kielestä sekä kielen, kulttuurin ja identiteetin välisistä kytköksistä.

Onni-pojan talviseikkailussa lapset tutustuvat paikalliseen saamelaiseen tyttöön ja tämän perheeseen ja oppivat samalla saamenkielisiä sanoja. Kertomuksessa puhutaan pariin otteeseen inarinsaamea. Teoksen loppuun on liitetty tietoisku, jossa kerrotaan saamelaisista ja mukana on myös muutama inarinsaamen sana herättämässä kiinnostusta saamen eri kieliä kohtaan.

Villojen kukat puolestaan paikantuu pienelle puutaloalueelle keskellä Helsinkiä. Ruusu-niminen pikisilmäinen tyttö on juuri muuttanut Lapista Helsinkiin, missä hän ystävystyy Tulppaani-nimisen helsinkiläistytön kanssa. Ruusu puhuu mie- ja sie-pronominien sekä erikoisten murresanojen värittämää Peräpohjan murretta, jota Tulppaani ei ole aiemmin kuullut. Tyttöjen välinen dialogi onkin siksi töksähtelevää mutta hauskankuuloista, kun he vertailevat puhetapoja keskenään. Pienistä väärinkäsityksistä syntyy huumoria, kun Tulppaani ei ymmärrä kaikkia Ruusun käyttämiä sanoja, kuten kläppi, visto, lippoaminen tai joiku.

Kaikesta huolimatta tytöistä tulee pian ystävykset ja he aloittavat yhdessä arkipäivän seikkailun; kapellimestari Kajanteen tahtipuikko on nimittäin mystisesti kadonnut ja koko asuinaluetta uhkaa purkutuomio.

Molemmissa kirjoissa on kyse pienimuotoisesta kulttuurien yhteentörmäyksestä – onhan kieli olennainen osa kulttuuria ja kun kieli on erilainen, on myös kulttuuri jokseenkin erilainen. Lapsia tämä ei silti haittaa: päinvastoin, se on lapsista kiehtovaa. Lapset ovat uteliaita ja hanakoita oppimaan toistensa kieltä tai murretta. He tekevät myös tärkeän havainnon: erilaisuudesta huolimatta heitä kuitenkin yhdistää se, että he ovat lapsia.

Äidinkieli on keskeinen osa ihmisen identiteettiä. Sen vuoksi onkin tärkeää, että myös lapsille kir­joi­tetaan kirjoja, joissa suomen kielen ja Suo­men eri kielten rikkaus käy ilmi. Murteiden ja vähemmistökielten esiin nostaminen muistuttaa luontevasti, että kirjallisuudessa voi kuulua muutakin kuin pelkkää kirjakieltä.

Emmi Ketonen