Perinteestä ponnistetaan pitkälle

Tuula Korolaisen valittujen runojen kokoelma kurkottelee korkealle ja on samalla tukevasti kiinni kotimaisessa lastenrunomaaperässä.

Kokoelman runoja valitessa on tehty viisaita ja lukijaystävällisiä ratkaisuja: Tekstit eivät ole aikajärjestyksessä, vaan aiheittain jaoteltuna. Lopusta löytyvät hakemistot niin nimen, runon aloituksen kuin alkuperäisten kokoelmienkin mukaan. Tosin olisin vielä kaivannut listausta myös uusista runoista.

Kolmen vuosikymmenen kattavasta runosadosta on nostettu esille lapsille sopivat runot. Sitä vastoin nuorten runot on jätetty melkein kokonaan pois. Esipuheen mukaan tässä valinnassa on kyse kustantajan toi­veesta. Nuorille suunna­tuilla ru­noillaan Tuula Korolainen on selkeästi tuonut uutta kotimai­seen runouteen, kun taas hä­nen lastenrunonsa eivät äärimmäisestä taitavuudestaan huo­­limatta ole samalla tavalla uudistushenkisiä.

Taivasta hipoo hännänpää on kuitenkin moniääninen, tuhti runopakkaus, joka paaluttaa hienosti Korolaisen paikan kotimaisen lastenlyriikan kentällä.
Runoissaan Korolainen ottaa salaviisaan ja välillä kirpeänkin huumorin keinoin kantaa moniin nykymaailmaan ilmiöihin ja kertoo herkemmistä tunteista ja ihmiselämän eri vaiheista usein eläinrunoilla.

Rytmin ja riimin virtuoosina Korolainen on mielestäni vahvimmillaan tasarytmisen rii­mi­runon hienovaraisessa varioinnissa. Usein runoissa on myös selvä sanoma ilman, että ne ovat liian opettavaisia. Monet intertekstuaaliset viittaukset herättävät kokeneessa lukijassa hilpeyttä. Osassa runoista on selvä nostalginen vire. Läsnä on mennyt maailma, perinteiset sukupuoliroolit ja arjen askareet. Pelkät kielipelit ja raisu nonsense sen sijaan eivät ole Korolaisen ominta runoilijanlaatua eikä niitä kokoelmasta juuri löydykään.

Tuula Korolaisen tavoin myös kokoelman kuvittaja Virpi Talvitie on vahva ammattilainen, jolla on helposti tunnistettava tyyli. Kuvitukset ovat humoristisia, rentoja ja oivaltavia. Kaunis viiva ja murrettu värimaailma sopivat hyvin yhteen ja hahmot ovat ilmeikkäitä.

Talvitien kuvituksen ja runojen vuoropuhelua on ilo seu­rata, esimerkiksi Mattopyykillä-runo on ripustettu haus­kasti puun oksille kuivumaan. Kirja olisi toki voinut olla vähän isokokoisempi, jotta kuvitukset olisivat päässeet vielä paremmin oikeuksiinsa.

Mervi Heikkilä