Riikka Ala-Harja: Panssarilasin läpi. Otava 2025. 173 s.
Vanhojentansseista tuntuu vuosi vuodelta tulevan suurempi, merkittävämpi ja näkyvämpi ilmiö. Tanssipareja varataan ja pukuja vuokrataan hyvissä ajoin ja lukiolaisten tanssit katsotaan uutisoinnin arvoiseksi aiheeksi myös monissa medioissa.
Vanhat ovat kehyksenä myös Riikka Ala-Harjan nuortenromaanissa Panssarilasin läpi. Päähenkilö Joel ei kuitenkaan hehku innosta perinnekemujen äärellä, vaan kipuilee tansseihin liittyvässä piinallisessa tilanteessa.
Joel on jo yhdeksännellä luokalla sopinut tanssivansa lapsuuden ystävänsä Kamillan kanssa, mutta mitä lähemmäs h-hetki saapuu, sitä selvemmin hän tiedostaa, ettei halua tanssia ollenkaan. Osittain kyse on kapinasta ulkoapäin asetettuja oletuksia ja vaatimuksia kohtaan, osittain haluttomuudesta olla esillä, katseitten kohteena.
Tanssien lisäksi Joelia ahdistaa moni muukin asia: aikuistuminen, koulu- ja jatko-opiskelupaineet, seksuaalinen kokemattomuus, ulkonäkö. Ja ehkä hänellä on myös hiukan ikävä Brysselissä työskentelevää äitiä.
Jännite säilyy hyvin läpi kirjan, vaikka juonen tasolla ei tapahdukaan paljon. Aluksi seurataan, miten Joel saa ilmoitettua Kamillalle, ettei aio tanssia. Sen jälkeen jännitetään, saako kaksikko välinsä korjattua. Pääpaino on koko ajan minäkertoja Joelin mielensisäisessä myllerryksessä. Tarina kerrotaan ilmavasti, lyhyin puhekielisin virkkein. Dialogia on runsaasti ja taitto luo kokonaisuuteen usein säeromaanimaista henkeä.
Kamillan houkuttelemana Joel alkaa purkaa pahaa oloaan biisitekstejä kirjoittamalla. Aluksi kankeasti ja vastentahtoisesti, sitten yhä luontevammin. Joelin sommittelemien säkeiden lisäksi tekstimassaa jaksottavat suorasukaiset vertailut esimerkiksi otsikolla kiinnostaa/ei kiinnosta.
On sillä rajalla, onko Joelin angsti liian teinimäistä kohta 18-vuotta täyttävälle. Toisaalta hyvin ikään sopivaa on se, että Joel onnistuu aika usein hallitsemaan tunteitaan ja tuntuu ymmärtävän vanhempiaan.
Ala-Harja on kuvannut taitavasti sitä, kuinka vanhemmat käyvät suorituspaineitaan tuskailevan Joelin hermoille ja miten kaksijakoiselta kaikki tuntuu. Äidin tuoma lehmuksenkukkatee maistuu oikeasti hyvältä, mutta sen juomista vastaan pitää silti vängätä.
Joelia kaduttavat vanhemmille viskatut ivalliset huomautukset, mutta päähän ottaa sekin, että kaduttaa. Teos muistuttaa oivaltavasti, miten kovaa hommaa välttämätön pyristely irti lapsuudenperheestä voi olla.
Marjo Jääskä
Teostyyppi: nuorten romaanit
Kustantaja: Otava
Onnimanni-numero: 2025/02