Orpotyttö ja mammutti järisyttävät Lontoota

Jäätynyt jättiläinen on David Walliamsin seitsemäs suomennettu lastenromaani. Sitä voi suositella kenelle tahansa lukuhaluttomalle lapselle; turboahdettu kerronta imaisee kyllä mukaansa. Walliamsin kirjojen suosio saattaa perustua helppouden lisäksi siihen, että niiden vallaton anarkistisuus on niin totaalista. Kun kuvittajana on vielä hillitön Tony Ross, yhdistelmä tuo mieleen Roald Dahlin ja Quentin Blaken menestysreseptin.

Helppoudella tarkoitan sitä, ettei mikään rajoita kirjailijaa. Juoni etenee kuin höyryjuna tapahtumasta toiseen ja ongelmat ratkeavat nopeasti. Kliseisyyttä ei hävetä, kun hypätään suoraan dickensiläiseen orpokotikuvaukseen. Kohokohdat höystetään pieru- ja kakkahuumorilla ja suurella fontilla ladotut BÄNG-tyyppiset tehosteäänet hyppivät silmille.

Jäätyneen jättiläisen päähenkilö on 10-vuotias Elsie, joka on saanut tarpeekseen viheliäisen orpokodin
väkivaltaisesta johtajasta. Torakoita ja sukkia syöttävä rouva Curdle on kuvattu yliampuvasti, jotta lasten julma kohtelu vain naurattaisi. Mutta miksi tällaisesta tehdään huumoria, kun lasten kaltoin kohtelu ei suinkaan ole loppunut maailmasta viktoriaanisten laitosten myötä?

Katulapsena Elsie löytää elämänsä tarkoituksen nähdessään jään sisään vangitun villamammutin. Mammutin henkiin herättäminen ja pelastaminen tutustuttaa hänet ystäviin ja vihollisiin. Kuningatar Viktoria on ensin uhka, mutta lopussa ystävä, joka pelastaa muutkin orvot. Elsien ja Viktorian välisissä keskusteluissa nousevat esiin ihmisen asemasta riippumattomat perustarpeet.

Kirjan lopun tietoiskussa kerrotaan, että vuoden 1899 Lontoon kuvauksessa on otettu suuria vapauksia. Mielettömät tapahtumat kuitenkin kiinnittyvät aidon oloiseen epookkiin, mikä on kyllä
kadehdittava taito. Suomalaisille lukijoille tämän välittää luotettavasti kääntäjä Kaisa Kattelus, joka on onnistunut kaikissa valinnoissaan erinomaisesti.

Maria Ihonen