Omaa tietä etsimässä

Mervi Heikkilän yläkouluikäisille suunnattu Louhi-sarja (Haamu 2015–2017) ihastutti yhdistämällä luontevasti vetävää nuortenkirjakerrontaa suomalaiseen mytologiaan. Aijalin saaren tarut tarjoaa hienosti rakennettua fantasiaa hiukan nuoremmalle lukijakunnalle.

Tarinassa tavataan tyttö nimeltä Pöllö, joka aluksi asuu metsässä, Revonpuron varrella ja myöhemmin Tuulenkalan merenrantakaupungissa. Hän ei ole kuka tahansa tyttö, vaan Aijalin saaren alkuperäisten asukkaiden, noitavoimaisten matkaajien jälkeläinen.

Sudenhampaat on trilogian päätösosa. Ystävyys Hiiskun ja Matruksen kanssa säilyy ja syvenee vastoinkäymisistä huolimatta. Pöllön salaperäinen isä paljastuu ja tyttö kokee ensimmäiset haparoivat vaiheensa voimallisena matkaajana.

Jännitystä ja seikkailua liittyy erityisesti Pöllön ”matkaajaksi heräämisen” rituaaliin ja sen yksityiskohtiin. Aikuislukijakin jännittää, löytääkö ihan oikeaksi pöllöksi muuttunut tyttö enää takaisin ihmishahmoonsa. Myös sopiva määrä ihmissuhdepähkäilyä on ujutettu mukaan, niin kuin (varhais)nuortenkirjaan kuuluukin.

Kahteen edelliseen osaa verrattuna päätösosa on tunnelmaltaan aavistuksen seesteisempi. Edes sota etelän ja pohjoisen noitien välillä ei muutamasta ennakoivasta vihjailusta huolimatta kehkeydy kovin hurjaksi selkkaukseksi.

Heikkilä kertoo tarinaa miellyttävän ekonomisesti. Hahmot ja ympäristöt ovat uskottavia ilman paisuttelua. Jokainen mainittu vesileili, lampaan talja, tinatuoppi ja pronssimiekka tuntuu olevan omalla paikallaan.

Aijalin saaren tarut on paitsi nautittavaa fantasiaa myös puhutteleva kertomus oman tien löytämisestä ja itseksi kasvamisesta. Se muistuttaa, miten tärkeää on jo nuoruuden kynnyksellä kuunnella omaa sydäntään piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Kauniisti ja ilman ohjelmallisuutta Heikkilä painottaa myös lukemisen, opiskelun ja oppimisen merkitystä.

Marjo Jääskä