Oikeus olla mitä on

Suomen Kuvalehdessä oli heinäkuussa nuorten lihavuuskokemuksia tutkineen YT Hannele Harjusen haastattelu, jossa käsiteltiin ylipainoa sosiaalisesta näkökulmasta. Harjusen mukaan lihavuus on yhteiskunnallinen kysymys, johon liittyy monenlaista väärää vallankäyttöä.

Johanna Hulkon minämuotoinen romaani on kuin ääni suoraan Harjusen tutkimuksesta. 14-vuotiaalla Kertulla eli Kepalla ”läskin” omakuva hallitsee hänen kaikkea olemistaan, eikä vähiten siksi, että häntä määrittelevät ja määräävät niin media, terveydenhoitajat, vaatekaupat, opettajat, muut nuoret kuin oma äitikin. Myös tieto lisää tuskaa.

Kepa miettii, että ”Suo­malaiset ovat taitavia siinä, että vaikka samalle neliömetrille astuisi yhtä aikaa kolme ihmistä, väliin jää ohut, kosketukselta suojaava kerros ilmaa”. Häntä kuitenkin riipii, että ”läskinä” hän vie tuon suojan sekä itseltään että muilta.

Kepa matkustaa Ahvenanmaalle äitinsä ja muiden postcrossingia eli postikorttien vaihtoa harrastavien aikuisten kanssa. Tapahtumia seurataan lähes tunnista tuntiin, ja intensiivinen kerronta voisi jopa ahdistaa, elleivät sitä maustaisi Kepan sarkastis-ironiset kommentit.

Onnekseen Kepa tutustuu itseään hiukan vanhempaan mustanpuhuvaan laiheliiniin, jonka hän nimeää Huuksi, kun ei tiedä oikeaa nimeä. Nuoret tuntevat vaistomaista yhteyttä ja nauravat aikuisille ”pöllöille”, jotka käyttäytyvät yhtä koomisesti laivalla ja vierailulla sipsitehtaalla. Huun kanssa Kepalle selviää pian, että laihuuskin voi olla ongelma, ja että tällä on toinenkin ”friikkiys”: Huu on vaihtamassa sukupuoltaan tytöstä pojaksi.

Hulkko kuvaa ystävyyden kehittymistä herkästi ja hauskasti ja päästää myös kapinahengen irti. Kun nuoret hyppäävät uimaan mereen uudet kirppariasut päällään, tulee selväksi, että jokainen saa olla mitä on, jokaisella on oikeus syödä rauhassa ja jokainen voi pukeutua tyllimekkoon jos haluaa.

Mutta voiko erilainen saada ystävän vain toisesta oudoksi leimatusta? Niin käy fiktiossa surullisen usein, ehkä myös tosielämässä.

Tuula Korolainen