Murhamysteeri perhekodissa

Eeva Klingbergin ensimmäinen nuortenromaani on hitaasti avautuva mysteeri, joka käsittelee huostaanotettujen nuorten kokemuksia. Päähenkilönä on 14-vuotias Ammaar, joka päätyy Tuonijärven perhekotiin siinä uskossa, että joku koulussa on tehnyt hänestä lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalityöntekijä taas on ”päättänyt pelastaa hänet, vaikka mitään pelastettavaa ei ollut”, kuten kertoja lakonisesti asian ilmaisee. Pienessä kylässä kaikki tuntevat kaikki ja tummaihoinen poika on silmätik
kuna kaikkialla. Tukalaa tilannetta ei auta myöskään lastensuojelun asiakkuus. Ammaar päätyy tutkimaan perhekodista kadonneen Matiaksen taustoja yhdessä tämän siskon Idan kanssa ja saa selville, että muitakin poikia on kadonnut, eikä kukaan ole tähän mennessä piitannut heistä.
Neljäskin katoaa on pätevästi ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu nuorten dekkari. Keskimääräistä persoonallisemman siitä tekee perhekodin miljöö ja huostaan otettujen nuorten näkökulma. Tästä teemasta ei Suomessa mitenkään liikaa kirjoiteta. Klingberg kuvaa taitavasti myös pientä, sisäänpäin lämpiävää kyläyhteisöä, johon ulkopuoliset eivät mahdu ja jossa kaikilla on salaisuutensa. Hän kuvaa juonivetoisen tarinan ohella uskottavasti, samaistuttavasti ja liikoja saarnamaatta huostaan otettujen nuorten haasteita, hyväntahtoisten aikuisten sokeutta nuorten ongelmille ja arkipäiväistä rasismia, jonka kohteena Ammaar on jatkuvasti. Päähenkilönä Ammaar on sympaattinen ja uskottava varhaisnuori, joka yrittää vain selviytyä päivästä toiseen.
Eeva Klingberg on kirjoittajana hyvällä tavalla lakoninen ja helppolukuinen. Teoksen juoni etenee mukavasti, joskin jonkin verran tyhjäkäyntejä olisi voinut karsia. Missään vaiheessa lukiessa ei tule silti tylsää, ja sympaattiset hahmot pitävät mielenkiintoa yllä silloinkin, kun mitään ei varsinaisesti tapahdu. Teoksessa on mukavasti myös harmaan sävyjä – kukaan ei ole suoranaisesti ainakaan tahallaan pahantahtoinen, mutta nuortenkirjoille tyypillisesti aikuiset tapaavat olla pihalla nuorten asioista ja jättävät lopulta nuoret viime kädessä yksin.
Loppua kohti kertoja sortuu hieman moralisoimaan ja alkaa kuulostaa siltä, että aliarvioi lukijaansa. Tämä on kuitenkin pieni kauneusvirhe, jonka voi vielä antaa anteeksi. Pääosin teos viihdyttää ja tarjoaa omaperäisen näkökulman keskiluokkaisten rivitaloalueiden ulkopuolelta myös aikuislukijalle.
Rimma Erkko