Mitä jos hevosilla on luistimet?

”Mitä jos ketuilla on kirjasto metsässä? / Mitä jos kivien sisällä tanssitaan? / Mitä jos hevosilla on luistimet? / Ja mitä jos…” Reetta Niemelä houkuttelee lukijan jatkamaan: kolme pistettä runon lopussa avaa polun satuun ja mielikuvitukseen.

Vallitseva käsitys lastenrunoista on, että niiden pitäisi olla hauskoja ja meneviä ja mieluiten tasarytmisiä ja riimillisiä. Niemelä on aiemmissa runokirjoissaan ansiokkaasti pyristellyt irti tästä kaavasta ja niin hän tekee nytkin. Yksisarvinen potkii palloa on hiljainen, tunnelmoiva ja kaunis kirja, ja runot ovat enemmän tuokiokuvia kuin tarinoita ja siten avoimia tulkinnoille ja jatkoideoille.

Näissä runoissa pienin poni mahtuu oravanpesään, hallaperho kurkkii ikkunasta ja valkoinen kirahvi nuolee ilkeyden sivaltamat haavat. Unen ja toden raja häilyy, ja pienistä havainnoista aukeaa väyliä avaruuksiin ja omiin tunteisiin. Usein ollaan liikkeellä yöllä, ja vuodenajoissa liu´utaan syyshämärästä kesän valoon, niin kaupungin kaduilla kuin lähimetsässä. Joissakin teksteissä kokijana on lapsi.

Kirjan runot ovat lyhyitä ja kuvallisia ja enimmäkseen riimittömiä. Harvat loppusoinnut tuntuvat löytäneen paikkansa keveästi ja vaivattomasti kuin hengitys: ”Ratikan ikkunassa kierii Kuu. / Kuulla on pöllön suu”; ”Puu juurta myöten nukahtaa. / Minä yksin en unta saa”.

Pienimmillään runo on vain rivin mittainen: ”Puut tanssivat hitaasti kaikkialle.” Niukkuus on silti näennäistä, sillä kokonaisuutta hallitsee Anna Seppälän aukeaman kokoinen mustavalkokuvitus, jossa oksien liikkeisiin limittyy kasvoja ja vartaloita. Seppälä on sekä yksivärisissä että nelivärisissä piirroksissaan tavoittanut runojen herkän, hiljaisen ja mystisen hengen kuvittamatta aina yksi yhteen. Hiirestä ja pensaasta kertovassa pikkurunossa kuvassa on vain valkea pensas, mutta lukija näkee enemmän: ”Lumipallopensaan alta / hiiri juoksee lyhty / käpälissään kadun yli. / His his. His his.”

Tuula Korolainen