Metsän valo on aavistus

Mur ja metsän valo jatkaa Kaisa Happosen ja An ne Vaskon filosofisten Mur-satujen sarjaa. Tällä kertaa Mur- ja Toinen-karhujen lisäksi pienten iltasatujen pääosissa ovat muutkin metsäneläimet, kuten kuulle laulava ruokokerttunen, siipiään ihaileva pöllö, yksinäisyyttään raakkuva korppi ja revontulissa tanssiva naali. Kokoelman tarinoita yhdistää näkeminen ja nähdyksi tuleminen niin valossa kuin pimeydessäkin. Silmät kiinni voi nähdä enemmän kuin silmät auki, jos vain osaa katsoa. Tarinoissa pienimmätkin metsän olennot kelopuusta kottaraiseen ovat tärkeitä tekijöitä ajan ja ulottuvuuden jatkumossa.

Metsän valo vertautuu Platonin aurinkoon: se on valokeila, joka saa näkemään tiedon, joka meillä on jo valmiina olemassa mutta jota emme ole vielä oivaltaneet. Mur tietää, että ”Pimeä tulee pikkuhiljaa, kun koko metsä kääntyy poispäin auringosta”, mutta metsän valossa voi nähdä ihan kaiken. Platon vertasi pimeyttä havaittavaan maa ilmaan, joka on vain jäljitelmää ideamaailmasta, mutta Happosen luomat hahmot arvostavat myös pimeyttä: ”Erityisesti pimeinä öinä Korppi muisteli, sillä pimeässä näkyi mitä näkyi. Ja mitä ei näky nyt, sen saattoi kuvitella.”

Mur ja muut metsäneläimet ja -olevaiset liikkuvat valosta pimeyteen ja pohtivat, mitä voi havaita ja mitä on havaituksi tuleminen: Voiko sitä nähdä, että tulee pimeä? Voiko näkymätöntä ikävöidä? Onko lammesta heijastuva hirven peilikuva sama asia kuin hirvi? Anne Vaskon kerrassaan upea kuvitus kuljettaa kirjan hahmoja pimeydestä valoon ja takaisin, mikä myös rytmittää ja auttaa konkretisoimaan tunnelmaltaan melko samankaltaisia tarinoita. Esimerkiksi mustavalkoinen ”Korppi” satu kahden sinisävyisen sadun välissä korostaa pelkistetyllä värimaailmallaan tarinaa korpin kaipauksesta, kun taas toisesta yksinäisestä linnusta, kultaisesta pöllöstä, kertova satu on sekä väri maailmaltaan runsaampi että sävyltään humoristisempi.

Happosella on taito kiteyttää paljon asiaa pieniin lauseisiin, ja kieli on välillä jopa hengästyttävän täyttä ja aforistista. Ei siis kannata antaa kertomusten näennäisen lyhyyden hämätä, vaan lapsen – ja vanhemman – ihmetykselle ja kysymyksille on hyvä varata kunnolla aikaa. Kokoelman filosofista sävyä ei lukijan tarvitse kuitenkaan kavahtaa, koska mahdollisuus pohdintaan tuodaan kuitenkin esille arkisten aiheiden kautta.

Happosen tyyli toimii erityisen hyvin monien kertomusten avauslauseissa. Millainen traaginen tarina punoutuukaan hienon Korppi-tarinan alku sanoihin: ”Ensin puussa oli pesinyt kaksi korppia. Nyt vain yksi.” Entä mikä foneettinen vaahtokarkki onkaan ”Kottarainen”-kertomuksen alku: “Kottaraisen sulissa asui Kuu.”

Kirjan tematiikka kiteytyy hienosti kokoelman toiseksi viimeiseen kertomukseen: ”’Mikä on aavistus’, Toinen kysyi ja nuuhki tuulta.” Mur tietää, että aavistus on sitä, kun tietää toisen olevan siinä, vaikka silmät olisivat kiinni, ja sitä, kun metsän valo on sellainen, että voi kuulla mustikan kasvattavan kukannuppuja. Teos päättyy runomuotoiseen epilogiin ”Valon piilopaikat”, joka paljastaa, mistä kaikkialta metsän valoa voi etsiä: sadepisarasta, sammalmättäältä, puun rungolla kasvavan jäkälän seasta ja mustikan poskelta.

Jaana Ristimäki