Maanjäristyksiä ja töppösten töminää

Roope Lipastin historiallisissa lastenromaaneissa on aiemmin seikkailtu viikinkien ajassa ja 1800-luvun Turussa. Uuden sarjan avaus Mammuttitulva vie lukijat peräti kivikaudelle saakka.

Päähenkilöinä touhuavat pienessä kylässä asuvat Kivi, Unaja, Viti ja Baar. Lapsinelikko on altis ajautumaan kaikenlaisiin kommelluksiin, ja heti kirjan alussa vaaratilanteen aiheuttaa kiukustunut villisika.

Mammuttien kanssa lapset joutuvat tekemisiin, kun Kivi lähtee omin luvin metsästysretkelle, vaikka kylän samaani on nimenomaan kieltänyt eläinten häiritsemisen. Pulaanhan poika tietysti joutuu, mutta onneksi kaverit ovat hiippailleet perässä ja yhdessä nelikko selviää paitsi paniikissa rynnistävästä mammuttilaumasta niin myös kivenlohkareita vyöryttävästä maanjäristyksestä.

Maanjäristyksestä koituu kyläläisille vaarallisia tilanteita ja uusia haasteita, kun railot ja repeämät maankuoressa ohjaavat vesiä uusiin uomiin. Mistä saadaan jatkossa juotavaa, kun lähistöllä virrannut joki on yllättäen kuivunut? Entä voiko vuorille muodostunut järvi tulvia maavallien yli laaksoon ja hukuttaa alleen koko kylän?

Esihistoriallinen aika on tarinassa hauskasti läsnä. Lapset syövät marjoja ja pähkinöitä ja nukkumaan mennessä he vetävät peitokseen eläimen taljan.

Lastenromaaneille tyypilliseen tapaan ainakin osa aikuisista esitetään lapsiin verrattuina aika hömelöinä. Tämän roolin saavat tarinassa erityisesti kylän väkivahva päällikkö Akura sekä hänen kaksoisveljensä, yhteisön samaanina hörhöilevä Ukura. Pöljien mieshahmojen vastapainoksi asettuu Kivin ja Unajan huolehtivainen ja tarvittaessa tomera äiti Onna.

Lipastin tarinoille tyypillisesti Mammuttitulvassakin riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Juonenkäänteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, eikä lukijalle suvantopaikkoja juuri tarjota. Jännitystä taittavat kuitenkin hupaisat hahmot sekä siellä täällä pilkahteleva huumori. Varsinkin Kivin kasvattisisar Unaja on mainio tyyppi. Unajan taustaan liittyy myös salaisuus, joka luultavasti selviää sarjan edetessä.

Väinö Heinosen kuvitusta on kirjassa mukavan runsaasti ja sarjakuvahenkiset kuvat tukevat oivallisesti tekstissä kerrottua. Erityisen onnistuneita ovat hahmojen ilmeet ja asennot, joista vaihtelevat tunnetilat käyvät ilmi ensivilkaisulla.

Marjo Jääskä