Lyhyt ja kaunis runosatu

Kyni ja metsän vanhin on satumainen proosaruno tai runomainen satu elokuussa syntyneestä kyynpoikasesta, joka etsii talvehtimispaikkaa. Tukena on Kaarnakas, ikivanha puunhenki, joka ei enää muista juuri mitään. Apua antaa myös pelottava mutta lempeä hirvi.

Kenties osa aikuisista tuntee vielä karun sanonnan ”Kyty kyynä kynnyksellä”, joka kuvasi aikoinaan miehen kotiin muuttaneen nuoren vaimon elämää. Useampi meistä kiljahtaa kohdatessaan kiemurtelevan sahalaitaisen metsäpolulla.

Tekijöiden tarkoitus onkin muuttaa kyihin kohdistuvia uskomuksia arvostavaan, luontolähtöiseen suuntaan. Tavoite on vaikea mutta kannatettava. Myrkkymatelijan olemassaolon oikeutta haetaan tunnelmien ja tunteiden kautta. Lukijaa johdatetaan kyynpoikasen aisti- ja kokemusmaailmaan sadun ja runon keinoin: ”On lämmintä kuin kyy äidin vatsassa. Tuulikin seisahtuu katselemaan kahta kulkijaa…”. Tiukkaa eläinoppia tarjoillaan vähemmän. Esimerkiksi kyy ei nauti mitään ravintoa matkallaan. Ehkä sisiliskoja tai hiirenpoikasia syövä pikkukyy olisi lapsille inhorealismia. Faktatiedon ennakko-odotus syntyy aikuiselle, joka tuntee Reetta Niemelän ja Leena Lumpeen kuvatietokirjasarjan Milja-tytön vuodenajoista ja elämästä luonnon keskellä. Aikuisen avulla pieni lukija kuitenkin saa tietoa kyyn hajuaistista ja talvehtimisesta.

Kissa Koskinen on vielä kuvittajan uransa alkutaipaleella, mutta hän erottuu jo persoonallisella tyylillään muusta tarjonnasta. Edellisen ja ensimmäisen kuvituksensa hän teki isoäitinsä Hannele Huovin runosatuun Simpukka. Koskisen kuvakulmat ovat jännittäviä ja vaihtelevia, tunnistettavat eliöt ja fantasiahahmot vilistävät metsän poluilla sujuvasti yhdessä. Hirven pitkä häntä tosin vähän tökkää silmään.

Terhi Tuhkanen-Markkula