Kun Punahilkka pelasti itsensä

Roald Dahl (1916–1990) oli ja on niitä lastenkirjailijoita, jotka ovat aina jakaneet mielipiteitä ja jakavat edelleen. Dahlia joko vihataan tai rakastetaan: välimuotoja ei näytä olevan. Dahlin kiero huumori ja väkivaltaisuus yleensä viehättävät lapsia, mutta saavat aikuisten niskakarvat pystyyn. Monille aikuiselle Dahl kuitenkin edustaa myös nostalgiaa. Nostalgiasta taas on lyhyt matka siihen, että kirjailijasta tulee instituutio.

Näistä lähtökohdista Dahlia on oikeastaan mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti. Sama kuin yrittäisi arvostella Astrid Lindgreniä ja Peppi Pitkätossua. Yritetään silti.

Road Dahl kirjoittaa uudestaan klassisen ”Punahilkka”-sadun. Kirjailijan tyylin tunteville lukijoille lienee selvää, että loppuratkaisu ei voi olla onnellinen… etenkään suden kannalta. Punahilkka ei todellakaan tarvitse metsästäjää pelastamaan itseään sudelta, sen sijaan hän pamauttaa sudelta aivot pellolle ja sen jälkeen ottaa susiturkin vaatteekseen hilkan sijasta.

Dahlin versio on varsin lähellä alkuperäistä, kansantarinaan pohjaavaa satua. Pienenä historiakertauksena todettakoon, että yleisin lapsiystävällinen ”Punahilkka”-satu on yhdistelmä Grimmin veljesten ja Charles Perrault´n versioita. Metsästäjä esiintyy ensimmäisen kerran vasta Grimmin veljesten sadussa. Perrault´n sovituksessa sekä tyttö että isoäiti syödään ja sen jälkeen sadunkertojasetä varoittaa koko varhaismodernin tekopyhyytensä voimalla nuoria tyttöjä, että vieraiden matkaan ei ole syytä lähteä.

Alkuperäisessä kansantarinassa sen sijaan isoäiti kyllä syödään, mutta nokkela Punahilkka pelastaa itse itsensä. Joissakin kansantarinoiden versioissa Punahilkka myös tappaa suden. Dahlin versio on siis selvästi hatunnosto vanhemmalle satuperinteelle, johon moralisoivat sedät eivät olleet ehtineet vielä puuttua. Sellaisenaan se on hauska ja ansaitsee olla olemassa muistutuksena siitä, että sadut eivät todellakaan olleet ihan niin yksinkertaisia kuin moni haluaa uskoa. Dahl kuitenkin antaa lukijalle sen verran armoa, että on karsinut versiostaan kansantarinan brutaaleimmat osiot. Dahlin tuntien en kyllä olisi yllättynyt siitäkään, jos hän olisi sisällyttänyt tarinaansa myös kohtauksen, jossa Punahilkka syö tietämättään isoäitinsä lihaa ja menee alastomana sänkyyn suden kanssa kuten kansantarinassa. Todennäköisesti joku pahastuu tästä silti. Mutta kun on kyse Dahlista, se taitaa olla väistämätöntä.

Adam Larkumin kuvitus on leikillinen ja vauhdikas. Siinä on särmikkyyttä, joka tukee Dahlin tekstin sysimustaa huumoria, mutta myös lempeämpää huumoria, joka pehmentää tekstiä. Kuvituksessa näkyy hauskoja viittauksia myös muihin satuihin: mummon peilipöydällä näkyy esimerkiksi hääkutsu Tuhkimolta ja keittiöstä löytyy Kolmen karhun muroja. Kuvittajan ratkaisu olla näyttämättä asetta tai suden varsinaista ampumista on myös lastenkirjaan sopiva ja suden kuolema on kuvassa lastenkirjoille tyypillisen veretön.

Nana Sironen on kääntänyt hienosti Dahlin riimit alkuperäistä kunnioittaen ja huumorielementit säilyttäen. Dahlin kielelliset leikittelyt eivät taatusti ole olleet helppoja kääntää, mutta Sironen onnistuu välittämään hyvin Dahlin omintakeisen tyylin.

Rimma Erkko