Kun minuus menee rikki

Kirsti Kurosen kolmas nuorille suunnattu säeromaani Merikki on edeltäjiään, Pahaa puuskaa ja Pönttöä (Karisto 2015 ja 2017), salaperäisempi ja sävyltään melankolisempi.

Merikin puhuja ja minäkertoja on murrosikäinen tyttö, Meri, jonka elämää varjostavat ulkopuolisuus ja menneisyyden haamut.

Merille läheisin ihminen on koulukaveri Ruusu, jonka kanssa hän pitää vlogia. Kun Ruusu alkaa etääntyä, Meri kokee jäävänsä ulkopuolelle. Ruusu löytää uusia kavereita, mutta Meri ei viihdy muiden seurassa. Kaverisuhteen hajoaminen johtuu myös Merin rikkonaisesta minäkuvasta ja todellisuuden vääristymisestä. Yhteisissä leikeissä Meri pomottaa ja Ruusu alistuu. Lopulta Meri kuitenkin syyttää Ruusua hylkäämisestään.

Teos etenee poukkoillen kohtauksesta toiseen. Tapahtumien esittämisjärjestys luo teokseen jännitettä, kun tapahtumat kärjistyvät vähitellen. Lukijalle selviää pala palalta, mistä on kyse, kun Meri yllättäen joutuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Jokin omantunnon kaiherrus vaikuttaa koko ajan hänen katkeran monologinsa taustalla. Teoksen kertojana Meri on siinä mielessä epäluotettava, ettei hän itsekään tunnu olevan selvillä itsestään. Merin mieli on hajoamassa, mitä teoksen rikkonainen rakennekin hyvin kuvaa.

Pohjimmiltaan romaani kertoo omaksi itseksi kasvamisesta rikki menemisen kautta. Meri kasvaa uudelleen ehjäksi kuin kooten palapeliä tai selvittäen arvoitusta, korjaten rikkinäisen peilin sirpaleet jälleen ehjäksi kuvaksi.

Teoksen lopetus on yllättävän avoin, mikä jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille. Kertomus jää häiritsevästi kaihertamaan mieltä päiväkausiksi.

Säeromaanin muoto mahdollistaa rikkonaisen ja tarkoituksellisesti epäselvänä etenevän kerronnan. Se luo siihen kiinnostavan herkkyyden tason, jollaiseen ei perinteisen proosan keinoin yltäisi. Silti Kuronen hyödyntää säeromaanin mahdollisuuksia vielä turhan varovaisesti. Jäin kaipaamaan asettelulta visuaalisempaa ja rohkeampaa otetta.

Emmi Ketonen