Konnia ja sankareita

Merien tila huolestuttaa, koska sillä on vaikutusta sekä ihmisten että eläinten hyvinvointiin. Jenni Erkintalon kuvakirjassa Mato ja meri päähenkilö havahtuu roskaongelmaan ja meriliikenteen ylikasvuun. Pirjo Havian ensimmäinen lastenkirja Meren maha on kipeä kertoo sairastavasta merestä ja uhanalaisista merinahkakilpikonnista. Tapahtumat sijoittuvat länsiafrikkalaiseen kylään, jonka paikallisväriä tekijä on hankkinut muun muassa Villa Karossa Beninissä.

Havian tarinallisen tietokirjan alussa kaksoset Afi ja Kofi kuulevat isoisältään, että meren jumala Mami Wata itkee, koska ”meren maha on kipeä”. Jopa Mamin suojelemat kilpikonnat ovat lakanneet hymyilemästä. Jatkossa faktat merien saastumisesta, lasten luontokokemukset ja sadunomaiset kuvaukset jättikonnien elämästä nivoutuvat notkeasti yhteen.

Lapset pääsevät näkemään jättikonnan munimisen ja poikasten kuoriutumisen ja valtavat manaatit joella. Samalla he havahtuvat muoviroskaongelmaan, kun isä kertoo heille, kuinka kilpikonnia ennen vainottiin kalastajien vihollisina. Faktat ovat pääosin kohdallaan, mutta hiukan häiritsee, että puhutaan kilpikonnien evistä, vaikka niillä on raajat. Tietoruutuja tai -aukeamia jää myös kaipaamaan, samoin karttaa jättikilpikonnien vaelluksesta.

Muoviongelmaan tartutaan toiveikkaasti. Afi ja Kofi auttavat kilpikonnanpoikasten suojelussa, järjestävät roskatalkoot ja ompelevat käytetyistä vaatteista kasseja muovipussien korvikkeiksi. Koko kylä omaksuu uuden jäte-etiketin ja jopa lajittelun satumaisen helposti. Tarinan sanomaa tuetaan myös lauluin ja leikein, ja lukijakin saa ohjeen pussinompeluun.

Beniniläisen Viktor Amoussoun tyylitelty batiikkikuvitus ammentaa afrikkalaisesta kansantaiteesta. Kuvioiden leikki ja violetin, vihreän ja ruskean väriskaala luovat myyttistä tunnelmaa. Jotkut lapsilukijat ovat pitäneet kuvia ”kummina”, ja itsekin hiukan oudoksun ihmishahmojen valuvia muotoja ja nysäkäsiä. Toisaalta kuvat ovat kiehtovia ja virittävät siltaa yli kulttuurirajojen.

Jenni Erkintalon kuvitus niukkatekstisessä matokirjassa on Amoussoun vastakohta: sadunomaisissa kuvissa juhlivat kirkkaat perusvärit ja selkeät muodot – yhteistä kahdelle kuvittajalle on vain paikoittainen ornamentaalisuus. Erkintalon sadussa etualalle nousevat merille haaveilevan madon seikkailunhalu sekä veneisiin ja laivoihin liittyvä suuruudenhulluus. Kirjan lopussa pääsevät kuitenkin esiin sekä meriensuojelu että ystävyyden merkitys.

Tuula Korolainen