Kohti omaa elämää

Kumppanini kertoi taannoin muiston vuosien takaa toimiessaan savolaisen kirkonkylän yläkoulun biologian lehtorina. Opetustuokion päätteeksi lestadiolaispoika oli lausunut kotoa opitun oloisen litanian Raamatun luomiskertomuksesta vasta-argumentiksi opettajan esittämään evoluutioteoriaan.

Tämä muisto palasi ajatuksiini useasti Essi Ihosen Ainoa taivas -nuortenromaanin äärellä.

”Joskus oli vaikeaa erottaa omia mietteitäni isän opettamista ajatuksista, koskivat ne sitten minua, seurakuntaa tai muita ihmisiä.” Näin kirjoittaa esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias Aino. Yksi isän tärkeimmistä ajatuksista on naisen synnillisyys. Tämä synti piilotetaan tehokkaimmin nuorena solmittuun avioliittoon ja tämän tästä edessä olevaan lapsivuoteeseen.

Ainon isälle koko uskonnon ydin kiteytyy kumisaappaaseen: sen sisälle on mahduttava koristekuvioton villasukka, joka on oikealta puolelta oikeaa ja nurjalta nurjaa. Tällaisia jalan lämmikkeitä Ainon äiti lakkaamatta väkertää. 

Romaanin hienoja kohtia onkin Ainon analyysi äidistään: ”Olin ihaillut äidin uhrautumista. Nyt se suututti minua. Uhrautuvaisuus alkoi olla piileskelyä, vastuun pakenemista. Kyvyttömyyttä ottaa vastuuta omasta itsestään.”

Vastuunotto itsestä ei totisesti ole Ainollekaan lapsuudenkodin tunnelman takia helppoa. Ja miten voisikaan, jos lukiolaistyttö on täysin tietämätön hääyönä tapahtuvista asioista ja jos lupa lähteä kodin ovesta muualle kuin kouluun on aina erikseen vanhemmilta pyydettävä.

Onneksi vetoapua antaa isoveli Valo ja hänen suruton eli ei-uskova vaimonsa Leeni. Heidän luotaan Aino saa turvasataman ja rohkeuden irtautua uskonnosta ja tilaisuuden katsoa kohti uutta, vapaampaa elämää.

Joskus hieman kömpelöltäkin tuntuvat repliikit kuvaavat hyvin Ainon perheen vuorovaikutusta. Ainoastaan Jumala päättää kaikesta. Ja Jumalan sanansaattajana on isä. Tosin Valo-veli muistuttaa isäänsä siitä, että on asioita ja tilanteita, joissa päätäntävalta on ihmisellä itsellään, ei Jumalalla.

Terhi Laitinen