Klassikoita uudelle sukupolvelle

Kirsi Kunnas on Suomessa pikemminkin käsite kuin kirjailija. Lapset sukupolvesta toiseen kasvavat Kunnaksen taianomaisen maailman parissa ja hänen teoksensa ovat syystäkin klassikoita.

Tunnustetaan siis heti tosiasiat – tämän päivän kriitikon on mahdotonta suhtautua Kunnakseen objektiivisesti tai sanoa aiheesta mitään uutta. Meidän perheessämme Tiitiäisen satupuuta luetaan jo kolmannessa sukupolvessa, ja siskoni neljävuotias lapsi rakastaa sitä yhtä paljon kuin oma äitini lapsena. Se jo itsessään kertoo tarinaa siitä, miksi klassikot ovat klassikoita.

Tänä vuonna Kunnaksen syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta ja sen kunniaksi julkaistu Haitulan taikahattu kokoaa yhteen Kunnaksen runoja useasta kokoelmasta. Mukana ovat laskelmoidusti tutut ja rakastetut klassikot ja muutama hieman vähemmän tunnettukin. Muista vastaavista juhlavuoden painoksista poiketen Haitulan taikahatussa ovat mukana Kunnaksen ohella nykyrunoilijat Hannu Hirvonen, Niillas Holmberg, Pia Krutsin, Aura Nurmi, Laura Ruohonen, Annika Sandelin, Tuukka Sandström ja Johanna Venho, jotka kaikki ovat kirjoittaneet tilaustyönä yhden runon. Persoonallisena piirteenä voisi mainita myös Piia Krutsinin laatimat sanataidetehtävät, jotka johdattavat lapsia kirjoittamaan omia runoja. Idea lapsia osallistavista runotehtävistä on hieno ja kunnioittaa hyvin Kunnaksen perintöä. Tänä päivänä ei mitenkään liikaa julkaista kirjoja, jotka kannustaisivat lapsia luovaan kirjoittamiseen. Osana juhlavuotta kaikki koulutiensä aloittavat ekaluokkalaiset ja ruotsinkieliset tokaluokkalaiset saavat kirjan lahjaksi.

Nykyrunoilijoiden mukaan ottaminen osaksi Kunnaksen runojen valikoimaa ei silti ole ratkaisuna täysin ongelmaton. Periaatteessa ajatus on kaunis; ilmeisesti teoksella on haluttu nostaa klassikon rinnalle myös uusinta lastenlyriikkaa. Mielestäni lopputulos ei kuitenkaan palvele lukijaa tai tarkoitustaan, sillä nykyrunoilijat jäävät Kunnaksen riimittelyn varjoon ja hajauttavat kokoelmaa. Toki lastenrunoilijoita on verrattu Kunnakseen ja tullaan varmasti myös hänen kuolemansa jälkeenkin yhä vertaamaan, mutta tämä teos ei ainakaan auta haastamaan asetelmaa – päinvastoin.

Jani Ikosen kuvitus jakaa varmasti mielipiteitä. Ei ole helppoa lähteä kuvittamaan uudelle sukupolvelle maailmaa, joka on suurelle osalle aikuisista läpikotaisin tuttu. Tällaisessa projektissa kuvittajan on tavallaan mahdotonta tehdä asioita ”oikein”. Jani Ikonen ei onneksi ole lähtenyt muuttamaan Haitulan ulkonäköä, mutta tässäkin minun on mahdotonta olla objektiivinen: esimerkiksi Maija Karman herra Pii Poo tulee minulle aina olemaan ”se ainoa oikea”.

Haitulan taikahattu on yhtä kaikki Kunnaksen perintöä kauniisti kunnioittava kirja. Toivottavasti mahdollisimman moni lapsi innostuu sen avulla kirjoittamaan ihka ensimmäiset runonsa.

Rimma Erkko