Ketteriä Suomi-runokirjoja

Onnittelen Tuula Korolaista ja Riitta Tulustoa kahdesta runovalikoimasta, jotka liittyvät Suomi 100 -juhlavuoteen: Leijona se venytteli ja Ikäisekseen hyvin säilynyt. Runokirjoilla on rennot nimet. Ne ovat pieniä, ketteriä kirjoja kovissa kansissa. Itsenäisyys otetaan luonnollisesti niin kuin Annika Sandelinin runossa nimeltä 6. 12.: nostetaan lippu salkoon ja jaetaan Saarijärven Paavon tavoin pettuleipä. Leijona se venytteli ottaa hyvin huomioon käyttäjä- ja lukijakuntansa eskareista alakoululaisiin. Jos ei Saarijärven Paavo ole tuttu, voi katsoa Sanojen selityksistä. Käytettävyys on myös sitä, että hakemistosta runot löytyvät sekä alkusanojen että nimen mukaan. Runojen lähteet on mainittu tarkasti, ja aivan lopussa on kirjoitustehtäviä. Ikäisekseen hyvin säilynyt korvaa vakavan puutteen. Yläasteen ja toisen asteen opiskelijoille ei ollutkaan olemassa antologiaa, josta voisi seurata suomalaisen runouden kehitystä.

Jellona venyttelee runomitassa

Isoäidin ikäinen tarttuu mielellään runokirjaan, jossa Suomen vaakunaeläin ”jalopeura” trapetsitaiteilee tiitiäisensinisellä taustalla punaisen kelkan päällä. Maija Hurmeen kuvitus on viehättävä ja täydentää tekstiä sopivasti. Pienimmille runoteos toimii katselukirjan tavoin. Antologiaan on koottu runoja kuudesta teemasta. Ne ovat lapsen lähipiiristä ajattomia aiheita, kuten perhe, leikit, ammatit, oppiminen, matkanteko, luonto ja suomalaisuus. Tunnelma vaihtelee runo runolta. On monenlaista runon puhujaa, ja pulmatilanteet hän kuittaa huumorilla. Lastenrunon pitää olla iloinen, kuten Z. Topelius opetti. Toimittajat pahoittelevat, ettei joiltakin ”hienoilta runoilijoilta” löytynyt valituista aiheista runoja. Ei surra, sillä antologia nostaa esiin yli 50 ”oikeata lastenrunoilijaa”. Suomeksi ja ruotsiksi osataan kirjoittaa mitallista runoa. Modernismi ei tuhonnut sitä! Siksi vastakin lastenrunoja osattaneen ulkoa.

Suomi elää runokuvissa

Ikäisekseen hyvin säilynyt esittää oivallisen otoksen itsenäisyyden ajan suomen- ja ruotsinkielistä lyriikkaa. Mutta kuinka valikoima alkaakaan: Ei ylistyslauluja valkoisille eikä punaisille sankareille, vaan L. Onervan ihanteellisuutta (Vapauden aamu, 1917) ja Edith Södergranin tietoisuus tulevasta sodasta (Kuun salaisuus, 1918). Vuosi 1919 on pyristelyä Selvään veteen, vaikka ei tiedetä mihin, kuten Juhani Siljon runossa. Kirjan toimittajat ravistelevat kaanonia alusta loppuun. Oppikirjojen kirjallisuushistoria kulkee yleensä modernismin ismistä toiseen, kun taas tässä ollaan lähellä ihmisten arkea ja historiallista todellisuutta eikä vain kirjallisuushistoriallista kontekstia. Tulenkantajat hallitsevat 20-lukua, mutta esimerkiksi Katri Vala ei olekaan elämänpalvoja vaan kirjoittaa 30-luvun nälästä. Nyt jäsennysperiaate runo ja vuosi näyttää toisenlaisen hurmion. Anna Kaitilan runossa Olympialais-sankareita urheiluhulluksi tullut Suomi palvoo Hannes Kolehmaista. Yrjö Jylhä – myös talvisodan runoilija tässäkin kokoelmassa – kirjoittaa ylistystä Paavo Nurmelle. 30-luku on sen lisäksi työttömyyden vuosikymmen, mutta ei hurraa-isänmaallisuuden. Myöskään 40-luvun runot eivät ole herooisia vaan traagisia. Nyky-Suomi syntyy 1947–1959. Runoilijat Lauri Viita, Sirkka Selja, Aale Tynni, Kirsi Kunnas, Eila Kivikk’aho, Mikko Kilpi, Tuomas Anhava, Anja Vammelvuo, Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Viljo Kajava, Paavo Haavikko, Lasse Heikkilä sen tekevät. Kultakin on löytynyt osuva runo! Kirsi Kunnas pääsee edustamaan Lehmikvartetilla (1950) uutta runousoppia, – lastenrunoilija hänestä tuli vasta myöhemmin. Sitten Suomi-kuva repeää ja täydentyy eri ilman- ja tyylisuuntiin Turusta Utsjoelle. Käymättä läpi kaikkia vuosikymmeniä toivotan hauskoja lukuhetkiä ja ilmiöoppimista siitä, mitä suomalaisuuteen kuuluu. Älkää unohtako myöskään kuvien kertomaa jaksojen välissä.

Leena Kirstinä