Karussa saaressa koetaan suuria tunteita

Joskus lastenkirja voi odottaa julkaisuaan kymmeniäkin vuosia. Näin on käynyt Camilla Mickwitzin Saariston prinsessa -kuvakirjahankkeelle. Mickwitz kuoli kesken luomisvoimaisen uransa vuonna 1989 vain 51-vuotiaana. Hänen omaisensa lahjoittivat kuvittaja-kirjailijan ateljeen laajan arkiston pian Mickwitzin kuoleman jälkeen Nuorisokirjallisuuden instituutille (v:sta 2010 Lastenkirjainstituutti). Sieltä löytyivät 1980-luvulla valmistuneet kuvitukset saariston prinsessasta kertovaan kuvakirjaan.
Tammi tilasi lastenkirjailija Tuutikki Toloselta valmiiden kuvien ympärille sepitetyn tarinan. Tolonen on onnistunut tavoittamaan Mickwitzille tunnusomaisen salaviisaan ja vuorovaikutukseen kutsuvan tyylin ja kielen nyanssit. Mickwitzin värikylläinen elämänilo ja siekailematon suhtautuminen elämän yllättäviin käännekohtiin kulkevat samassa rytmissä sekä kuvituksessa että Tolosen ääneen lukemaan houkuttelevassa tarinassa.
Saariston prinsessa on oikeastaan aikuisten satu, ja sellaisenaan se sopii hyvin tähän aikaan, jolloin kuvakirjallisuus tavoittelee entistä ennakkoluulottomampia lukijoita hieman varttuneemmistakin lukijoista.
Kuvakirja alkaa ja päättyy samaan kuvaan ikääntyneestä Marilii-nimisestä naisesta, joka on asunut koko elämänsä pikkuruisella saarella. Kuvien välissä kerrotaan Mariliin ulkoisesti vaatimattomasta mutta silti rikkaasta elämästä aikuisena, itsenäisenä naisena. Hän kohtaa suuren raakkauden, Pekan, jonka on kuitenkin vaikea jäädä sijoilleen. Uskollisena seuralaisena saaren ankarissa oloissa pysyy vain Martti-kissa. Lopulta Pekka palaa Mariliin luokse nuutuneena ja unelmansa menettäneenä.
Tuutikki Tolonen välttää taitavasti moralisoinnin tai viisastelun: Pekan ongelmia ei turhaan selitellä ja lopulta mies toentuu: hän kasvattaa parran ja päättää ryhtyä kalastajaksi. Onnellisessa loppuratkaisussa saariston prinsessa saa pitkän odotuksen jälkeen prinssinsä vihdoin omakseen.

Päivi Heikkilä-Halttunen