Kalevala Pohjolan näkökulmasta

Kansalliseepoksemme Kalevalan tarina on kerrottu uudelleen lukuisia kertoja. Erityisesti naisnäkökulma on ollut suosittu ja sen osalta Marjut Petterssonin esikoisromaani Manalan mylly ei valitettavasti tarjoa mitään uutta. Romaanissa Kalevalan tarinan saavat kertoa Pohjolassa asuva Louhi ja hänen kuvankauniit tyttärensä. Mukana ovat myös tutut mieshahmot, kuten Väinämöinen, Joukahainen, Lemminkäinen ja Ilmarinen, joilla on myös omat näkökulmansa, sekä Louhen puoliso Ukko Pohjola. Myös Ainon kohtaloa sivutaan. Petterssonin versiossa Louhella on kolmaskin tytär, 14-vuotias Tiku, josta tulee yksi päähenkilöistä.

Pettersson kirjoittaa jälkisanoissaan kauniisti yhdestä Kalevalan tärkeästä teemasta, joka liittyy pahuuden suhteellisuuteen. Valitettavasti mitkään harmaan sävyt eivät kuitenkaan välity teokseen asti. Manalan myllyn asetelma on nimittäin niin mustavalkoinen, että se on tahattoman koominen. Pohjola on feministinen ja tasa-arvoinen onnela, jota täydelliset ja viisaat naiset ovat aina hallinneet harmoniassa kaikkien ja kaiken kanssa. Kalevalassa taas kohdellaan huonosti kaikkia, jotka eivät ole rikkaiksi syntyneitä valkoisia miehiä. Tästä syystä on ilmeistä, että kalevalalaiset pyrkivät tuhoamaan Pohjolan onnelan.

Mustavalkoista asetelmaa korostavat vielä entisestään karikatyyreiksi jäävät hahmot: Louhi ja hänen vanhimmat tyttärensä Ilma ja Mantu ovat Pohjolan onnelan värittömiä kuvajaisia vailla muuta persoonaa kuin täydellisyytensä. Kalevalan miehet kuvataan niin typeriksi, että he tuskin osaavat kävellä ja hengittää samaan aikaan. He ovat myös pikkumaisella tavalla ilkeitä. Tällaisten hahmojen kohtalo ei lukijaa juurikaan jaksa kiinnostaa. Itse asiassa romaanista ei löydy ainuttakaan sympaattista hahmoa. Ukko Pohjola on kyvytön nyhverö, joka ei saa mitään aikaiseksi ilman naisia, ja Tiku on itseriittoinen, pienempiään kiusaava ja kiittämätön kakara, joka ei ymmärrä, miten hyvin hänen asiansa oikeasti ovat. Mukaan on sotkettu vielä merihirviön poikanen, jonka puhe kuulostaa siltä kuin sillä olisi ankara flunssa.

Taitavampi kirjoittaja olisi varmasti saanut näistä lähtökohdista hulvatonta parodiaa, riemastuttavaa mustaa komediaa tai terävää satiiria. Kun näistä aineksista kuitenkin yritetään tehdä vakavaa historiallista fantasiaa, se onnistuu vain ärsyttämään lukijaa. Pienistä huumorinpilkahduksistaan huolimatta romaani ottaa itsensä lopulta liian vakavasti ollakseen aidosti hauska. Ihmetystä herättää sekin, miksi Pettersson on sijoittanut tarinansa historialliseen fantasiamiljööseen, jos hän on halunnut kirjoittaa moderneista, kansallispukuihin pukeutuneista ihmisistä. Raskauttavinta on kuitenkin se, että teoksen tärkeät ja isot teemat hukkuvat jatkuvan feminismistä saarnaamisen alle.

Manalan mylly on hyvä esimerkki kirjasta, joka aliarvioi nuorta lukijaansa. Lukijalle ei jää minkäänlaista tilaa ajatella itse ja muodostaa omia kantojaan, kun kirjailija kokee tärkeämmäksi välittää lukijalle oikeamielisyyden nimissä omaa ideologiaansa.

Rimma Erkko