Kahdenlaista kauhua

Kauhujutut ja hallittu pelkääminen ovat aina kiehtoneet lapsia. Muistan vieläkin, miltä tuntui kertoa kavereiden kanssa tarinoita katoavista liftareista ja ihon alle munivista hämähäkeistä.

Kaipuu kauhuun on pysyvää, mutta tarinoiden sisältö ja viestintäväline ovat sidoksissa aikaansa. Suullinen perinne siirtyy someen ja nettisivustoille, ja digitaalinen maailma on vahvasti läsnä uusien tarinoiden juonenkäänteissä.

Mikko Toiviaisen Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita kertoo uudelleen internet-ajan ilmiönä tuttuja creepypastoja eli verkossa kiertäviä kauhujuttuja.

Tarinoiden aiheina ovat muun muassa TikTok-videot, pahantahtoiset tietokonepelit ja kirotut sähköpostit. Jo niiden otsikot – esim. ”Netflix Snaff”, ”Apple iCar”, ”Etsitään tietoa vanhasta Atari-pelistä” – vihjaavat, minkälaisissa miljöissä liikutaan. Kauhu rakentuu silti kuoleman ja ihmissuhteiden kaltaisten ikiaikaisten teemojen varaan. Kertomukset pakottavat miettimään suuria kysymyksiä: Keneen ja mihin voi luottaa? Mikä on ihmisyyden mitta? Milloin ihmisyys menetetään?

Pelkoa synnyttää usein se, että tutut asiat, kuten pelit, videot, facetime-puhelut ja tekstiviestit, osoittautuvat arvaamattomiksi ja uhkaaviksi. Vaara vaaniikin siellä, missä normaalisti on vain harmitonta viihdettä tai tavanomaista jutustelua. Toiviainen kertoo tarinat arkipäiväisen toteavasti. Tuttavallinen sävy saa tapaukset tuntumaan mahdollisilta ja vaikka järki sanoo, etteivät ne ole totta, silti mieleen hiipii epäilys: mitä jos sittenkin?

Toisenlaisella tavalla selkäpiitä karmii Hertta Vierulan kertomuskokoelma Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Se sisältää kymmenen tarinaa synkeästä, syksyisen tummanpuhuvasta maailmasta, jossa kasvit ja sienet lahoavat, rotanraadot mätänevät ja kaikkialla kuhisee pieniä ötököitä. 

Ihmishahmot ovat kaikki omalla tavallaan erikoisia. Yhdessä tarinassa pääosassa on vanhus, joka vanhan tammen kautta on yhteydessä maailmankaikkeuteen. Toisessa taas tavataan parantolassa asuva tyttö, jonka sormista kuoriutuu toukkia.

Tarinoissa kuljeskelee myös myyttistä väkeä, kuten peikkoja, näkkejä ja lohikäärmeitä. Niiden kohtaamiset ihmisten kanssa ovat monesti kauniita ja molempia osapuolia voimaannuttavia. Suosikkitarinassani aina pyjamaan pukeutuva, päivisin ulosmenemistä kammoksuva Sampsa, löytää puistosta vastakuoriutuneen lohikäärmeen. Poika alkaa hoivata otusta, ja huolenpito toisesta elävästä olennosta kohentaa Sampsan omaakin oloa. Vierulan kieli ei ole poikkeuksellisen omaperäistä, mutta yhtä kaikki luontevaa. Tunnelmaltaan vangitsevat kertomukset etenevät linjakkaasti kohti kauniisti kaartuvia loppuja.

Sarjakuvataiteilija Brocin tummasävyinen kuvitus on upea ja toistaa komeasti tarinoiden tunnelmaa. Eri asia on, osuvatko ne yksiin niiden mielikuvien kanssa, joita tarinat eri lukijoiden ajatuksissa herättävät.

Marjo Jääskä