Hulvattomia arkisatuja

Hallitus on päättänyt tiedottaa uudesta nukahtamisvaiheen kehittämissuunnitelmasta, jonka mukaan lapsille ei aseteta enää rajoja. Sokeria ja älylaitteita saa käyttää yllin kyllin ja nukahtamiseen on kehitelty erilaisia keksintöjä. Näyttelijöinä tunnettujen Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin ensimmäinen lastenkirja Kukkumaanmenoaika lupaa lukijalleen nukahtamistakuun 3–15 tunnissa.

Lapsiperheissä aina yhtä ajankohtaisen nukahtamisteeman lisäksi 11 lyhyessä tarinassa käsitellään muun muassa noloutta, rikkautta, säästäväisyyttä, älypuhelinriippuvuutta, röyhkeyttä, yksinäisyyttä, rakkautta, ystävyyttä, vaivaantuneisuutta, iäkkään henkilön älypuhelinsovellusten käyttöä ja nukkumatin sijaisena toimimista. Lisäksi alussa esitellään unikeksintöjä ja lopussa päästään sarjakuvamaisesti unten maille, jossa osaltaan kootaan yhteen kirjassa olleita asioita.

Heikkilän ja Stellanin tyyli muistuttaa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoja: tapahtumien kommentointi, osuvat ja mieleen jäävät henkilönnimet, erilaiset keksinnöt ja oudot mutta arkiset tapahtumat riemastuttavat. Huumorin keinoina hyödynnetään liioittelua ja toistoa eikä kakka-, räkä- ja pissahuumoriltakaan vältytä. Huumori on tunnetusti haastava laji, mutta Stellan ja Heikkilä onnistuvat tavoitteessaan, sillä uskon kirjan huvittavan sekä lapsia että aikuisia.

Tosin tarina, jossa karjalanpiirakkaa ei syödä, koska sen riisit ovat eläviä henkilöitä, mietityttää. Pitääkö vietnamilaisten riisien kidnappaus tulkita poliittisena kannanottona kaukaa tulevaan riisiin elintarvikkeena vai halutaanko ”elävien riisien” kautta vain havainnollistaa lapsen jännittävää kokemusta isän uuden puolison kanssa? Muutamat muutkin kirjan tarinat, esimerkiksi superrikkaista pähkinöistä kertova satu, antavat aiheen keskustella lasten kanssa. Sadut sopivat erinomaisesti esi- ja alkuopetuksessa ääneen luettaviksi.

Kehystarinassa Heikkilä ja Stellan käyvät dialogia sarkastisina, aikuisille tunnistettavina piirroshahmoina. Vuoropuhelu on ytimekästä ja ennakoi tulevia aiheita sekä kokoaa jo kerrottua yhteen. Kehystarinan kannalta melko tarpeeton mutta hauska nukahtamisvaiheen kehittämissuunnitelma tosin unohtuu matkalla. Kirja kysyy kuitenkin, voisivatko hiljaisuus, rutiinit ja vanhemman syli olla jopa kaikkia kehittämissuunnitelmia paljon parempi vaihtoehto.

Tiina Konttilan kuvitus on havainnollista ja syventää tarinoita, joilla kullakin on ilahduttavasti omat väriteemansa.

Mia Lempinen