Hersyvästi suolistokaasuista

Runokuvakirja Pierun elämää olisi helppo kuitata pelkkänä huumorikirjana. Pieruhuumori mielletään yhdeksi ala-arvoisimmista huumorinlajeista. Lapsille peräpään paukahdukset kuitenkin ovat ehtymätön ilon ja innoituksen lähde. Luetutin kirjan muutamilla eri-ikäisillä tutuillani ja vakuutuin siitä, että pieruhuumori tepsii kaikenikäisiin. Kenties eniten hilpeyttä aikuisissa ystävissäni herätti tieto siitä, että tällainen teos on ylipäätään olemassa. Kiitosta heiltä sai myös yksityiskohtiaan myöten harkittu kokonaisuus.

Omassa lapsuudessani pierua pidettiin rumana, lähestulkoon kirosanana, jota lasten ei sopinut sanoa ääneen. Sittemmin pierusanasto näyttää vain lisääntyneen: riimirunojen sanasto onkin yhtä synonyymien juhlaa.

Alun perin ruotsiksi kirjoitetun teoksen suomennoksen on ansiokkaasti riimitellyt Hannele Huovi. Pierusanasto on jo itsessään hyvin onomatopoeettista, mikä tuo runoihin oman koskettavan lisänsä. Alkusoinnut puolestaan tehostavat riimien pontta. Runoissa äänteellisyys nouseekin etusijalle: ”Sarja­prutputus hissiin turskahti / rupsut päästellyt täti ääneen purskahti: / ’Turha on pierun laulua säästää, / se kertoo siitä, miten hyvä on päästää.'”

Suolistokaasujen vapauttamiseen suhtaudutaan myönteisesti. Piereskelyn terveysedut on yhdistetty niiden huvittavuuteen, sillä pidättelemällä ilmoja, pidättelet myös iloja. Runokuvakirjan keskeinen sanoma on tiivistetty loppusivuille: ”Vaikka pieru onkin usein raikkautta vailla, / se ihmisiä naurattaa hauskan vitsin lailla. / Joka ilman pieruja eli tänne asti, / hukkasi myös huumorin – valitettavasti.”

Sanna Mander on tehnyt vakuuttavaa työtä kuvatessaan jotain, mikä on todellakin vain ilmaa. Ihmisten vääristyneet ilmeet ja jälkeensä jättämät ”savupilvet” huvittavat. Lopputuloksena on mainio lastenkirja, joka muistuttaa aikuistakin, ettei kaikkea kannata aina ottaa kovin tosissaan.

Emmi Ketonen