Herra Huu etsii itseään

Hannu Mäkelä on kertonut, että herra Huu on jossain määrin hänen alter egonsa. Huu-kirjat siis heijastelevat kirjailijan elämää, ehkä myös tämä uusin, jossa Huu kärsii suomalaisten nykyisestä kansantaudista, unettomuudesta.

Heti alussa ilmenee, että unenpuute ei ole Huun ydinongelma: hänellä on myös identiteettikriisi, jonka taustalla ovat yksinäisyys, ikääntyminen ja maailman muuttuminen. Hän on toiminut noituvana kummituksena, mutta taikasauva on kateissa, peloteltavia lapsia ei enää ole, eikä öisessä metsässä pärjää ilman taskulamppua.

Onneksi herra Huu muistaa isoisänsä neuvon ”oma apu paras apu” ja päättää lähteä Unen valtakuntaan. Fiksun töyhtötiaisen avulla hän pääsee sinne kolmesti, naakkojen kuljetuspalvelun, joutsenlentäjän ja ilotulitusrakettien kyydillä. Jokainen matka on täynnä yllätyksiä, joko hämmentäviä, pelottavia tai lohdullisia. Kolmen erilaisen unilinnan kautta Huu matkustaa myös omaan itseensä ja muistoihinsa ja kypsyy lopulta hyväksymään muutokset.

Jännittävät matkat noudattavat unen logiikkaa: Tolkuttomilta tuntuvien tapahtumien pyörteessä herra Huu on epävarma ja avuton. Käänteet ovat arvaamattomia, ja lopuksi matkaaja putoaa omaan sänkyynsä, kuten unissa usein tapahtuu. Identiteettiin liittyvä peilisymboliikka on mukana pitkin matkaa.

Päiväarki ja unimaailma myös jossain määrin sekoittuvat, ja Huu kohtaa molemmissa menneisyytensä. Unimatkalla hän käy uuden taiston noita Ernestiinan kanssa ja kohtaa isoisänsä, jonka opit tulevat hänen mieleensä päivin öin. Valveilla hän tapaa uudelleen ensimmäisen Huu-kirjan Rimma-tytön, joka on nyt aikuinen äiti ja valmis auttamaan myös uupunutta herra Huuta.

Huu-sarjan aikakaari on harvinaisen pitkä, sillä avausosa mustan pikkumiehen seikkailuista ilmestyi jo 1973. Unimatkakirjan tunnelma on haikea ja mietiskelevä, ja Mäkelä onkin kertonut sen olevan sarjan viimeinen. Toisaalta: kirjan lopussa herra Huu jää odottamaan, että jotakin tapahtuu tai joku vielä tulee. Joten kukapa tietää…

Tuula Korolainen