Hämmästyttäviä havaintoja

Selaillessani kuvakirjaa ilahdun, kun huomaan, että se on omistettu Etsiskelijöille. Huomio on tärkeä avain teoksen maailman. Kaikki löytämäni viimeiset on kuin runoksi muotoiltu tutkimuskysymys. Oikeastaan kirjan nimi jo kertoo kaiken, mutta ei pilaa yllätystä, eikä se myöskään selitä tarkemmin, mistä on kyse. Olen uteliaan hämmästynyt.

Kirjan teemana on Viimeinen, jota kirjailija ja kuvittaja Maija Hurme käsittelee teoksessaan innoittavalla tavalla. Hurme osoittaa, kuinka yksittäinen kuvitus ja muutama sana voivat sytyttää muistojen valoja ja synnyttää kokonaisia tarinoita. Teema kehystää kirjan niin selkeästi, että lukijana en edes huomaa kaipaavani mitään draamallista kaarta.

Kuvitus on tyylillisesti hieman hajanainen. En suoraan havaitse selkeää syy-seuraussuhdetta kuvitustyylin ja sisältöjen välillä. Kuvitukset ovat harmaasävyisiä ja värillisiä. Kuvakoot vaihtelevat. Hajanaisuus sopii osaltaan teemaan, mutta jokin siinä häiritsee. Omat suosikkini löydän utuisista harmaista kuvituksista. Niissä on selkeää varmuutta ja avoimuutta eikä väline tule kerronnan tielle.

Tekstin tyylikin elää. Välillä tekstit ovat kuin kuvatekstejä, jotka ytimekkäästi toteavat. Välillä kertoja pohtii, kuvailee ja kyselee. Merkittävässä roolissa ovat tekstin ja kuvan väliset erilaiset kerrontakeinot, mutta yhteinen päämäärä. Erityisen tärkeänä pidän otsikointia, joilla Viimeiset lajitellaan ja lukijan tulkintaa ohjataan: haikeita viimeisiä, viiltäviä viimeisiä, yhteisiä viimeisiä.

Harmillinen haaste on kirjan taitto. Koen, että tässä on haettu sellaista leikekirjamaista tunnelmaa, johon jo kannen ”teipatut” kuvitukset viittaavat. Kirja on teoksen alussa esitellyn päähenkilön henkilökohtainen kokoelma, johon lukijat saavat sivuilla kurkistaa. Toteutus ei mielestäni onnistu olemaan riittävästi leikekirja, kannen lupaus ei kanna sivujen läpi. Typografiset ratkaisut ja valittu fontti ovat liian raskaat ja vievät tilaa sekä kuvituksilta että tekstin sisällöltä. Samalla ne myös tulevat liian voimakkaasti esille mustalla värillään sivujen yleisilmeessä. Kaipaisin kuvitusten herkkyyttä ja ilmavuutta sivusommitelmiin ja taittoon, se voisi olla tämän timantin viimeinen silaus.

Hurme loihtii näkyväksi jotain, mitä ei muuten huomaisi ajatella. Teosta voisi kuvailla novelli- tai runokokoelmaksi tai jonkinlaiseksi havainto-oppaaksi, jolla arjen taikuus avautuu etsiskelijän silmin nähtynä.

Jani Ikonen