Drinksu klassikoille!

Sketseissä kirjallisuudentutkija on harmaa tyyppi, jonka suusta tulee symbolia, narratiivia ja muuta outoa. Ja onhan tiedemaailmalla norminsa ja kaavansa. Mutta kun tutkija päästää vapaalle, kuten Maria Laakso uutuudessaan, saa kirjallisuuskin kyytiä.

Laakso haluaa vedellä Waltarin Sinuhea korville, koska tämä ei tajua ”mikä maailmanlopun bitch” drinksuja vetelevä, vilautteleva Nefernefernefer on. Tuntemattoman sotilaan lukijoille hän suosittelee nessuja tai Soft Emboa, koska juuri kun lukija on kiintynyt henkilöön, ”lentää hän kappaleiksi tykkitulessa niin että suolet singahtelevat kuusten oksille”.

Tutkija ryhtyy kirjasirkuksen petojen kesyttäjäksi ja käyttää kieltä kuin teinirebelli, puheenomaisesti ja englannilla höystäen. Johanna Rojolan rento, lisävärein tehostettu kuvitus artikuloi samalla äänellä. Ronskilla otteella halutaan houkutella nuoria lukemaan tai ainakin kiinnostumaan kirjoista. Kohderyhmää löytyy yläkoululaisista ylöspäin, opettajiin asti.

Läpänheiton alla Laakso tarjoilee asiantuntevaa kirjallisuustietoa ja -tiedettä. Perusteellisen käsittelyn saavat Kalevala, Kiven Seitsemän veljestä, Canthin Työmiehen vaimo, L. Onervan Mirdja, Södergranin Runoja, Kallaksen Sudenmorsian, Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Linnan Tuntematon sotilas. Näistä Laakso antaa perustiedot ja kertoo juonesta, vastaanotosta, tulkinnoista ja adaptaatioista sekä eri aikojen muoti-ilmiöistä. 50 klassikosta on lisäksi pikaesittelyt, jotka onnistuvat vaihtelevasti. Kuinka vetänee esim. se runokirja, jota lukiessa ”nopea kuolema alkaa tuntua ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta”?

Kirjan alussa Laakso antaa kieli poskessa ohjeita klassikon lukijalle ja pohtii kanonisointia ja klassikoitumista. Omat kohteensa hän on valinnut varman päälle: suurimmat nimet ovat mukana eikä muitakaan joudu kiistämään. Vaihtoehdoista jäin eniten kaipaamaan Tiitiäisen satupuuta ja jotain nuortenkirjaa. Ne olisivat kertoneet, että myös nuorille tutulta sektorilta voi klassikoitua.

Laakson kirjaidea sai 2017 toisen palkinnon Tammen tietokirjakilpailun nuorten sarjassa. Lopputulos on hauska ja pitää mitä lupaa: auttaa lukemaan klassikoita – tai puhumaan niistä lukemattakin. Pureeko räätälöity räväkkyys nuoriin, sitä en vielä tiedä, mutta moni juttu naurattaa ainakin klassikot jo tuntevia.

Kirjan lystein lapsus on muuten ei-kirjallinen: esivanhempiemme kerrotaan lempineen heinäsuovassa, mikä herättää aika akrobaattisia mielikuvia… Yleensä kohdattiin heinäladossa, minkä voi todeta myös lukuisista klassikkoihin pohjautuvista elokuvista.

Tuula Korolainen