Arvoituksia, apinoita ja aikahyppy

Magdalena Hain lastenromaanissa juonen arvoituksellisuus kytkeytyy koko elämän arvoituksellisuuteen. Neiti Kymene on ihmeellisessä talossaan asuva erakko, joka ei halua ainakaan lapsia läheisyyteensä. Hän on jäännös menneisyydestä viktoriaanisine leninkeineen ja punaisilla silkkinauhoilla kiinnitettävine saappaineen. Palvelijoiksi hänelle kelpaavat kaksitoista apinaa, joille hän on antanut klassikkokirjoista tuttuja nimiä.

Eräänä päivänä neiti Kymenen ovelle ilmestyy ”nuhruinen, tuhruinen, keltaista räkätoukkaa sormensa päässä pitelevä poika”, joka etsii Rohkeuttaan. Neiti on sen verran kiltti, ettei estä poikaa asettumasta taloksi, ja pian hänen on siedettävä myös pojan kahta serkkutyttöä. Tapahtumat ovat koko ajan absurdeja, mutta mahtipontinen kertoja esittää ne luonnollisina asioina.

Kerronnassa on taitava rytmi, joka pyöräyttelee lukijan neiti Kymenen elämässä tapahtuvan mullistuksen pauloihin. Tunnelma on koko ajan tiheä ja aika ajoin se tiivistyy entisestään. Välillä kertoja pysähtyy pohdiskelemaan rohkeuden tai ajan olemusta. Aika nimittäin kiertyy tippaleiväksi, joten kirjassa riittää sulateltavaa niin pienelle kuin suuremmallekin lukijalle.

Teemu Juhanin runsas kuvitus myötäilee tarinan historiallista henkeä oivallisella tarkkuudella. On tärkeää, että apinoiden kirjallisiin nimiin viittaavat hatut paljastavat, kuka on Fitzwilliam ja kuka Elizabeth (Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta). Vielä hullunkurisempaa tästä vinoilusta tekee se, että apinat vaihtavat hattuja harhauttaakseen neiti Kymeneä.

Lastenkirjoissa on ammoisista ajoista lähtien esiintynyt lapsiin vihamielisesti suhtautuvia hahmoja, joista kouliintuu lopuksi lapsia ymmärtäviä, elämänmyönteisiä ja vähemmän erakkomaisia olentoja. Neiti Kymenen läksynä on käsittää, että hänen lapsiin yhdistämänsä kammottavat piirteet – tuhruisuus, eläimellisyys, epäjärjestys ja läheisyys – voittavat yksinäisyyden mennen tullen.

Maria Ihonen