Akateemisia kasveja ja historian havinaa

Ada ja kasvien kuiske on nimestään huolimatta vahvimmillaan historiaa käsittelevä tietoteos. Ehkä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä kirjan tausta yhteisönä toimii Sagalundin ulkomuseo, missä esitellään Kemiönsaaren historiallisia rakennuksia. Kirjailijaparivaljakon, Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen, monialainen asiantuntemus kietoutuu toisiinsa joka sivulla sekä biologian ja historian että tarinan ja tiedon lankoina.

Kirjan päähenkilö Ada oppii kuulostelemaan kulttuuriympäristön kasvien kertomuksia menneestä elämästä. Katajakedot kuiskivat rautakauden ihmisten reiteistä, mäkitervakot karjanpidon yleistymisestä. Jokaikinen kirjan kasveista on vakavan oppinut ja suorastaan yli-innokas jakamaan sekä omaa että naapureidensa tietoa.

Kirjassa on oma verkkainen taustatarinansa, mutta se jää lukujen väleissä olevien tieto-osioiden varjoon. Kokonaisuutena teos tuntuu kuin vartavasten alakoululaisten monialaisen ilmiöprojektin tueksi suunnitellulta. Projektin jälkeen olisikin sitten mainiota lähteä luokkaretkelle Sagalundiin!

Tietoaukeamille tekee mieli pysähtyä pidemmäksikin aikaa. Niille on upotettu vaivattoman tuntuisesti valtava määrä yksityiskohtia. Skaala on laaja: jääkauden jälkeisestä maantiedosta polku pyöriin ja isojaosta lepakoiden biologiaan.

Kirja on kaunis käsin piirrettyine, tieteellisen tarkkoine kuvituksineen – Sanna Pellicionin käsiala on pikkutarkka ja silti herkkä. Suosikeikseni nousevat karttamainen vanha maalaiskylä sekä talon sisustus, joka houkuttelee kuin nukkekoti. Mahtuu sivuille toki paljon kasveja, eläimiä ja ihmisiäkin.

Kirja on takakannen perusteella mysteerikertomus, mutta tunnelmaltaan se on useammin surumielinen kuin jännittävä. Kissankäpälien haikea anelu katoavien elinpaikkojensa puolesta ja se, että niittyjen kukkaset kertovat olevansa “lopullisesti katoamassa luonnosta”, herättävät halun toimia.

Toiminnan keinoiksi lapsille tarjotaan kasveihin tutustumista ja sitä, että puhuu aikuisille niiden suojelun tärkeydestä. Mukana on myös ehdotus perinnemaiseman hoitamisesta ketoja perkaamalla ja lampaiden laidunnuksella, mutta nämä toimet ovat lapsen näkökulmasta aika saavuttamattomissa.

Vaikka kirjan Ada tuntee jo tiedon jakamisestakin “pulppuilevaa riemua”, lukijana jäin kaipaamaan konkreettisempia keinoja, joilla lapsi voisi vaikuttaa. Siinäpä aihe, jota ideoida yhdessä kirjan lukeneiden lasten kanssa!

Sanja Hakala