Kieli on kirjallisuuden perusta ja kaunokirjallisuuden kohdalla enemmänkin: ilman kieltä ei ole kaunokirjallisuutta. Mahdollisuus kirjoittaa omalla äidinkielellään kirjoja, joita toiset osaavat lukea, on maailmanlaajuisesti katsottuna valtava etuoikeus. Kieli yhdistää ihmisiä monella eri tavalla mutta luo myös rajoja. Jos kieltä ei osaa, joutuu ikään kuin rajan toiselle puolelle, kielimuurin taakse.
Kielimuurin sijaan voisimme puhua virrasta. Muurin läpi ei näe, eikä kuule. Mutta virran yli näkee ja kuulee, vaikka ei ymmärtäisikään. Virta kuvaa kieltä paremmin, sillä se on notkea, mukautuva ja aina liikkeessä.
Virran yli voi rakentaa sillan.
Luin Operaatio Pirkanmaan rahoittaman Lastenkirjasilta-hankkeen hakuilmoituksen keväällä 2023 ja kiinnostuin välittömästi. Kuusi pirkanmaalaista suomalaista ja kuusi virolaista lastenkirjatekijää valittaisiin ammattilaistyöpajaan, joka pidettäisiin lokakuussa Tartossa. Kirjailijoita ja kuvittajia tulisi kummastakin maasta sama määrä, jotta olisi mahdollista muodostaa työparit. Pajan työkielenä olisi englanti, tuo nykypäivän lingua franca.
Täytin hakulomakkeen innosta kihisten, mutta samalla koetin hillitä toiveikkuuttani. Pirkanmaa on tunnetusti pullollaan loistavia lastenkirjallisuuden tekijöitä. Mitkä omat mahdollisuuteni olisivat? Olen toki ollut kansainvälisesti suuntautunut kirjailija jo aiemminkin, osallistunut moniin kansainvälisiin kirjallisuustapahtumiin ja ollut mukana käännöshankkeissa niin kirjoittajana kuin toimittajana. Minua kiinnostaa tietää, minkälaista kirjallisuutta muissa maissa julkaistaan.
Koska oma kielitaitoni rajoittuu suomeen ja englantiin, olen täysin sen varassa, mitä muista kielistä käännetään. Valitettavasti valikoima kaventuu kaiken aikaa. Lastenkirjainstituutin Kirjakori-tilastoinnin mukaan vuonna 2022 jo 71 % suomennetuista lasten- ja nuortenkirjoista oli alkukieleltään englanninkielinen. Seuraavaksi suurimmat ryhmät olivat ruotsi (11 %) ja saksa (7 %). Virosta suomennettuja kirjoja oli niin vähän, että ne eivät päässeet omalle prosenttiluvulleen, vaan sisältyivät kahdeksan muun kielen kanssa 3 % osuuteen. Ei siis liene yllätys, etten tiennyt virolaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta paljoakaan. Tilanteeseen tuli kaivattu muutos, sillä onni potkaisi ja minut valittiin hankkeen osallistujiin 32 hakijan joukosta.
Niinpä eräänä kirpeänä lokakuisena aamuna, jolloin pakasti ensimmäistä kertaa sinä syksynä, alkoi pirkanmaalaisten matka kohti Tarttoa. Ensin junalla, sitten ratikalla ja laivalla ja taas ratikalla, tällä kertaa katutöiden repimässä Tallinnassa, jonka kaaos vaikutti tamperelaisesta milteipä kotoisalta – niin pitkään olemme saaneet elää keskellä ratikkatyömaata. Tallinnassa ehdimme käväistä vierailulla Lastenkirjandusekeskuksessa, jossa oli juuri auennut työpajaan osallistuvan virolaisen kuvittajan, Kertu Sillasten, näyttely. Saimme häneltä henkilökohtaisen opastuksen riemastuttavan monipuolisiin teoksiin.
Tallinnan bussiasemalla hyppäsimme kumipyörien päälle ja lähdimme auringon laskiessa kohti kaakkoa ja Tarttoa. Kerta oli minulle ensimmäinen sillä suunnalla Viroa, ja odotin kovasti pääseväni näkemään niin monien kehuman Tarton. Perillä oli pimeää ja kuulimme vain naakat, joita liihotteli kaupungin yllä valtavina parvina. Tarton koko kauneus paljastuisi vasta päivänvalossa.
Yövyimme Tampere-Majassa koko joukko virolaisia osallistujia myöten, ja ensimmäistä kertaa tapasimmekin toisemme epävirallisesti aamiaisella. Ilmassa oli innostunutta jännitystä, naurua ja kahvikuppien kilinää. Kävelimme yhdessä pikkupakkasessa parinkymmenen minuutin matkan Aparaaditehaalle, vanhalle tehdaskiinteistökompleksille, jossa työpaja pidettiin. Rouhea ja kotoisaksi sisustettu tapaamistila osoittautui tunnelmaltaan täydelliseksi luovalle työlle. Aamupäivä kului toisiimme ja töihimme tutustumiseen. Jokainen sai esitellä syvemmin yhden teoksensa. Pian esittelypöydälle olikin kerääntynyt iso läjä lastenkirjoja, sillä monista meillä oli takanaan jo melkoinen tuotanto.
Iltapäivällä vuorossa oli kaksi luentoa. Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen esitteli suomalaisten lastenkirjojen viimeisimpiä trendejä ja aiheita ja Lastenkirjandusekeskuksen tutkija Jaanika Palm kertoi nykypäivän virolaisesta lastenkirjallisuudesta ja sen tekijöistä. Minulle syntyi mielikuva, että Virossa lastenkirjoihin tuntuisi vaikuttavan runouden perinne vahvemmin ja että Suomessa nähdään lastenkirjoissa sateenkaariaiheita huomattavasti enemmän.
Avartavien luentojen jälkeen alkoi työparityöskentely. Parit arvottiin nostamalla nimi hatusta. Tavoitteena oli pallotella ajatuksia ja valmistella idea, josta seuraavana päivänä tehtäisiin lastenkirjan synopsis ja kuvakäsikirjoitus. Etukäteen kuvittelin, että päässäni ei liikkuisi mitään, sillä omat luovimmat hetkeni päivästä eivät sijoitu myöhäiseen iltapäivään. Vaan toisin kävi! Kun aloimme jutella parini Pamela Samelin kanssa, minkälaisen kirjan haluaisimme tehdä, ajatuksia nousikin useita ja puhuessa aihe ja suunta kirkastuivat nopeasti. Yön aikana nukkuessa ne jalostuisivat entisestään.
Ja niin kävi, että seuraavana aamuna minulla oli uusia näkökulmia tarinaan. Tuskin maltoin odottaa, että pääsimme aamiaiselta Aparaaditehaalle! Päivän aluksi muodostimme kuitenkin ensin keskustelupiirin ja vaihdoimme kokemuksia kunkin maan kustannusmaailmasta, kuvittajan ja kirjailijan asemasta siinä. Oli todella mielenkiintoista kuulla, ettei Virossa ole yleisesti tapana maksaa prosenttiperustaisia tekijänpalkkioita teoksen myynnin mukaan, vaan yleisempää on painokseen sidottu kiinteä korvaus, joka neuvotellaan uudelleen, jos kirjasta tehdään uusi painos.
Keskustelun jälkeen käärimme hihat ja aloitimme Pamelan kanssa tosityöt. Mielessäni oli jo pitkään liidellyt liito-orava, josta tulisi lastenkirjamme päähenkilö. Työnimikin syntyi nopeasti, Kevätystävyys/Kevadsõprus. Työkieli muokkautui englannista vilisemään niin suomen kuin viron sanoja, sillä olihan ”Siberian flying squirrel” todella paljon hankalampi kummankaan suuhun kuin liito-orava tai lendorav. Jo englanninkielisen nimen monimutkaisuus kertoo, ettei liito-orava ole kyseisen kielialueen syntyperäinen asukki. Oman kielen käyttäminen tuo asioita lähemmäs, todemmas. Yksi hyvin antoisa osuus työskentelyssä olikin sukukielten iloinen potpuri.
Lounaan jälkeen jatkoimme hetken käsikirjoitusten parissa. Viimeistelin ja hioin synopsista, joka oli ehtinyt muokkautua lukuisin tavoin sitten eilisen. Työparien yllä leijui keskittymisen tiheä pilvi. Pamela näytti puunkynin tekemiään luonnoksia, jotka saivat minut hihkumaan. Milloin aiemmin olin nähnyt mielikuvittelemani hahmon saavan niin nopeasti ulkoisen olemuksen? Yleensä kestää kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin kirjailijan kehittelemä hahmo saa kuvitettua lihaa sanaluiden ylle.
Seuraavaksi oli vuorossa käsikirjoitusten esittelykierros. Pari kerrallaan menimme ryhmän eteen esittämään tarinan ja näyttämään kuvitukset. Mikä mielettömän monipuolinen kattaus erilaisia teoksia olikaan syntynyt niin lyhyessä ajassa! Pystyin näkemään jokaisen painettuna kirjana kaupan hyllyllä. Halusin lukea jokaisen valmiina. Luovuus on ihmeellinen voima. Entuudestaan toisille tuntemattomat ammattilaiset olivat toden totta rakentaneet sillan virran yli – ja tehneet sen huimaavalla tahdilla ja taidolla.
Erityisesti minua kosketti rohkea avoimuus ja itsensä alttiiksi laittaminen, jota keskeneräisen työn esitteleminen vaati. Jokainen meistä tiesi, että käsikirjoitukset olivat alkuja, eivät loppuja. Taiteellinen työ tarvitsee aikaa ja tilaa ympärilleen kypsyäkseen hedelmäksi, mutta vahvat, kasvuvoimaiset siemenet oli nyt kylvetty. Työpajan päätteeksi kävimme palautekierroksen. Puheista päällimmäisenä kaikui kiitollisuus – ja halu saattaa loppuun aloitetut teokset.
Luulenpa, että tulevina vuosina meillä onkin monen monta ihmeellisen hienoa suomalais-virolaisen yhteistyön poikimaa lastenkirjaa maailman kanssa jaettavaksi.
J.S. Meresmaa
Kuvituskuvat: Elina Johanna Ahonen.
Valokuvat: Helmi Kalaja.
