Suuria kysymyksiä

Jotkut teokset yllättävät ja saavat ylittämään omat rajat. Minulle sellainen oli amerikkalaisen Lee Baconin ensimmäinen suomennettu nuortenromaani Viimeinen ihminen.

Luulin, etten pitäisi scifistä. Olin väärässä. Baconin scifiromaani tempaisi minut mukaansa nautinnolliselle lukuseikkailulle.

Minulla oli ennakkoluuloja. Tarkasteltuani niitä tajusin: en ole edes ikinä lukenut scifiä, mutta silti minulla oli varma mielipide, etten pidä siitä. Lukukokemukseni vertautuu itse teokseen. Minäkertoja robotti XR_935 tietää, ettei se pidä ihmisistä, vaikka ei ole ikinä nähnyt ihmistä. Ihmiset ovat pahoja. Juuri siksi robotit hävittivät kaikki ihmiset maapallolta 30 vuotta sitten ja perustivat oman sivilisaationsa. Tai niin ne ainakin luulevat tehneensä.

Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin kummia: XR_935 kohtaa 12-vuotiaan ihmislapsi Emman. XR_935 ja sen työtoverit joutuvat kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Ne saavat huomata, että tarinat, joita robotit kertovat ihmisten pahuudesta, eivät pädekään Emmaan. Ihmiset ovatkin paljon enemmän kuin mitä robotit ovat luulleet.

Viimeistä ihmistä on suojeltava robottien pahuudelta. Alkaa suuri seikkailu, jossa XR_935 ja sen kumppanit joutuvat ylittämään kaikki tutut ja turvalliset rajansa ja toimimaan vastoin sitä, mitä varten ne on rakennettu.

Bacon eläytyy hienosti robottien elämään. Hän on rakentanut teokseensa kokonaisen uuden maailman, joka uskottavasti kuvaa sitä, kuinka käy, kun inhimillisyydelle ei enää ole sijaa.

Seikkailun alle kätkeytyy paljon suuria kysymyksiä etenkin ihmisyyden ja teknologian eroista. Mikä tekee ihmisestä ihmisen, mikä robotista robotin? Lisäksi teos kysyy: Kuinka erotat ennakkoluulot totuudesta? Ovatko ihmiset ainoastaan pahoja? Hallitseeko ihminen teknologiaa vai teknologia ihmistä? Mitä on ystävyys? Voisimmeko olla yhdessä vahvimpia?

Keskeiseksi teemaksi nousee myös tarinallisuus. Onko kaikissa tarinoissa alku, keskikohta ja loppu? Vai voiko tarina olla vailla loppua? Romaanin loppusanat antavat jonkinlaisen vastauksen: “Looginen ajattelutapani kuitenkin sumentui, kun katselin meren aavaa suunnattomuutta. Ja sanastomuistissani helisi yksi ainoa sana. Loputon”.

Anna Pölkki