Mitä lastenkirjallisuudentutkimukselle kuuluu?

Lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkimus on vakiinnuttanut paikkansa osana kirjallisuudentutkimusta ja muitakin tutkimusaloja. Alaan liittyviä väitöskirjoja on 2000-luvun alusta lähtien ilmestynyt yhdestä neljään joka vuosi. Lastenkirjainstituutti selvitti keväällä, mistä aiheista eri yliopistoissa tehdään opinnäytetöitä. Tutkimusta tehdään useissa eri oppiaineissa, kirjallisuusaineissa, eri kielten ja kulttuurien aloilla, kasvatustieteessä, kuvataiteen ja median tutkimuksessa. Väitöskirjoja on tekeillä esimerkiksi eri vuosikymmenien nuortenkirjojen ilmiöistä, kuvakirjoista ja suhtautumisesta lasten lukemiseen. Entä millaisia näkökulmia tutkimuksen tilaan tarjoavat kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen lastenkirjallisuuden teemanumero ja Svenska Litteratursällskapin marraskuun lopussa järjestämä lastenkirja-aiheinen seminaari Nya strömningar i barnlitteraturforskningen?

Karttoja, patsaita ja kielellä leikittelyä

Nya strömningar i barnlitteraturforskningen -seminaarissa oli kotimaisten puhujien lisäksi pohjoismaisia vieraita. Nina Goga Norjasta (Høgskolen på Vestlandet, Bergen) esitteli lastenkirjallisuuden karttoja käsittelevää tutkimustaan. Tutkimuksen kohteena ovat nimenomaan kirjojen kannen sisäpuolella olevat kartat, jotka liittyvät kirjan tarinaan. Kartaksi ne tunnistetaan esimerkiksi kompassiruususta. Kartta voi toimia osana kertomusta, olla ikään kuin kirjan sisällysluettelo tai viedä lukijan sisälle kirjan maailmaan. Joissakin kirjasarjoissa kartat muuttuvat sarjan kuluessa. Esimerkiksi Tor Åge Bringsværdin kirjoittamassa ja Lisa Aisaton kuvittamassa Troll Tambar -kirjasarjassa kartat muuttuvat samalla kun päähenkilön kokemusmaailma kirjasarjan kuluessa avartuu.

Norjalainen Anne Skaret (Høgskolen i Innlandet) tutkii lastenkirjallisuuden patsaita, joita on mukana kirjojen sivuilla ja ne ovat joskus osana tarinaa. Lastenkirjojen henkilöiden ja tapahtumien pohjalta tehdyt patsaat puolestaan tuovat lastenkirjallisuuden osaksi kaupunkikuvaa ja lasten arkielämää, käsin kosketeltavaksi. Tunnettuja veistoksia on tehty esimerkiksi Pienestä merenneidosta, Paddingtonista ja Bremenin soittoniekoista. Patsaat sijaitsevat yleensä joko kirjailijan kotikaupungissa tai siellä, minne tarinan kertomus sijoittuu. Ne kertovat myös kirjailijan tai tarinan klassikkoasemasta.

Bo Petterson oli perehtynyt Hanna Lundströmin lastenrunoihin, joita on ilmestynyt kaksi kokoelmaa Maija Hurmeen kuvittamina, Rassel prassel puss (2015) ja Rassel prassel promenad (2017). Pettersonin mukaan ihan pienille lapsille suunnatuissa runoissa on kirjallisia ominaisuuksia, kuten foneettista leikkiä, toistoa, allitteraatiota, sekä nousevia ja laskevia loppusointuja. Lastenrunot kehittävät kieltä ja kirjallisuuden ymmärrystä, koska niissä personifioidaan asioita, leikitään roolileikkejä ja vertaillaan asioita. Lorujen tapaista kielellistä potentiaalia tarjoaa myös Veera Salmen Puluboi -kirjasarja, jonka kieltä Heta Marttinen tutkii Avain-lehdessä rinnakkain Olli-Pekka Tennilän runoteoksen kanssa. Puluboi ei halua lausua r-kirjainta, koska se on puluille kirosana. Lukijoita huvittava asia herätteleekin havainnoimaan kielen vivahteita ja pohtimaan merkityksen muodostumisen prosesseja.

Leikillisesti ja huumorilla tuodaan esille myös kansallista symboliikkaa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun päivitetty Suomi -kirjassa. Jaana Pesonen tarkastelee Avain-lehden artikkelissa teosta monikulttuurisuuden näkökulmasta ja vertailee sitä kirjan vuonna 2007 ilmestyneeseen ensimmäiseen versioon. Pesosen mukaan Outolasta tulevat veljekset onnistuvat asettamaan kansalliset symbolit alttiiksi kritiikille ja tuottamaan uudenlaista kansallista symboliikkaa esittelemässä suomalaista musiikkia, elokuvia ja modernia ruokakulttuuria.

Välitiloja ja dystopiaa nuortenkirjoissa

Lydia Wistisen Tukholman yliopistosta esitteli keväällä 2017 valmistuneen väitöskirjansa pohjalta urbaaneja kokemuksia ruotsalaisissa nuortenkirjoissa. Wistisenin väitöskirjassa Gångtunneln Urbana erfarenheter i svensk ungdomslitteratur 1890–2010 on mukana nuortenkirjoja 1800-luvun lopulta aina 2000-luvulle asti. Wistisenin mukaan kirjallisuus on aktiivisesti osallisena luomassa urbaania kaupunkia ja urbaania teini-ikäistä osana sitä. Kirjoissa teini-ikäiset sijoittuvat erilaisiin välitiloihin, jotka muuttuvat, kun kaupunki kehittyy. 1910-luvulla välitilana toimii näyteikkuna, jota somistamalla teini-ikäiset vaikuttavat kaupunkikuvaan. 1950-luvulla vastaava välitila on tavaratalo ja myöhemmin auto, joka mahdollistaa liikkumisen paikasta toiseen. 1960- ja 70-lukujen nuorison oleskelutiloja ovat uusien lähiöiden alueet, metroasemat ja erilaiset käytävät, jotka nuoret ottavat haltuun pitämällä ääntä. 2000-luvulla nuoret ottavat haltuun alikulkutunnelin maalaamalla sinne graffiteja.

Maria Laakso esitteli puheenvuorossaan suomalaisen nuortenkirjallisuuden dystopioita. Suomessa on viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestynyt paljon dystopiaksi luettavia nuortenkirjoja. Niille on tyypillistä, että nuoret eivät ole ongelmien aiheuttajia, vaan poliittisesti aktiivisia, osallistuvia toimijoita, jotka rakentavat uutta yhteiskuntaa aiempien sukupolvien toimien takia romahtaneen tilalle. Usein dystopiat liittyvät jollain lailla ilmastokysymyksiin. 2010-luvun dystopioissa korostuvat ajallinen erillisyys aikuisten ja nuorten välillä. Aikuisten kautta nähdään nostalgisia kuvia ajasta, jolloin oli vielä saatavilla puhdasta vettä hanasta tai tuoreita hedelmiä, vaikka nuoret itse eivät enää ole kokeneet niiden olemassaoloa. Nuorissa nähdään toivoa ja mahdollisuuksia vaikuttaa, kun aikuiset ovat syyllisiä tapahtuneeseen tuhoon. Jyrki Korpua tarkastelee Avain-lehdessä K. K. Alongin kirjaa Kevätuhrit postapokalyptisena nuorten fiktiona. Myös Kevätuhreissa nuoret ovat selviytyjiä, joukko joka nousee vanhan maailman rippeiltä ja löytää sisäiset vahvuutensa tavoitellessaan utooppista uutta maailmaa.

Kuvakirjojen minäkerrontaa ja kauhistuttavia asioita

Maria Lassén-Seger pohti puheenvuorossaan kuvakirjoissa yleistynyttä minäkerrontaa. Syiksi minäkertojien yleistymiselle Lassén-Seger mainitsi mm. koko yhteiskunnan yksilökeskeisyyden, kokeilevien kuvakirjojen lisääntymisen sekä sen, että kuvakirjoja on nykyään eri-ikäisille lukijoille. Minäkerronta tarjoaa kuvakirjalle kiinnostavia mahdollisuuksia. Minäkertojakin voi olla epäluotettava, kuten Thomas ja Anna-Clara Tidholmin kirjassa Nilla och jag. Minäkerrontamuotoiset kirjat käsittelevät myös vakavia aiheita, kuten Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen surua käsittelevä Tyttö ja naakkapuu tai Kristina Murray Brodinin ja Maija Hurmeen Allt är precis som vanligt, jossa lapsi katoaa.

Sirke Happonen pohti Tove Janssonin uusintapainoksena ilmestyneen kirjan Bulevarden och andra texter pohjalta kauhun ja turvattomuuden elementtejä Janssonin tuotannossa. Hänen kokemuksensa mukaan tässä ajassa pelottavia ja kauhistuttavia elementtejä sisältäviä kirjoja ei haluta välttämättä lukea lapsilukijoille, vaan heille halutaan valita vain iloisia ja valoisia kirjoja. Kuitenkin Janssonin kirjoitusten pohjalta voidaan huomata, että pimeys ja katastrofit ovat olemassa ja lapset nauttivat niiden kohtaamisesta (sopivissa rajoissa). Kauhua ja vaaraa sekä banaaleja arkipäiväisyyksiä tarvitaan molempia. Jos keskitymme vain arkipäiväisyyksiin, meistä tulee hemuleja. Päivi Heikkilä-Halttunen ja Susanne Ylönen käsittelevät pelottavien elementtien merkitystä lastenkirjoissa vuoropuhelun muotoon kirjoitetussa Avain-lehden artikkelissa. Kauhun kautta työstetään niin kipeitä aiheita, arkisia pelkoja kuin eettisiä kysymyksiäkin. Vaikka lasten kotimaisissa kuvakirjoissa ei suoranaisia kauhuelementtejä olekaan, pelottavia asioita löytyy. Tutkijoiden mukaan pelottavia asioita vähätellään esimerkiksi kuvakirjoissa liian heleän värimaailman kautta tai paljastamalla pelon kohde vajavaiseksi.

Mitä pitäisi vielä tutkia?

Mia Österlund totesi Nya strömningar i barnlitteraturforskningen -seminaarin avauspuheenvuorossa, että kansainvälisesti lastenkirjallisuudentutkimus on eräänlaisessa eriytymisvaiheessa. Erilaisia tutkimusaiheita ja -suuntauksia on niin paljon, ettei kukaan tunne niitä kaikkia perinpohjaisesti. Lastenkirjallisuudentutkimusta on tehty jo niin pitkään, että voi havaita kuinka peruskäsitteet on eri aikoina määritelty eri tavalla lähtien siitä, mikä on lapsi ja mitä on lastenkirjallisuus. Siksi nykytutkijoiden onkin olennaista havaita oma paikkansa tutkimuksen historiallisessa kehityksessä ja määrittää käsitteet suhteessa aiempiin määrittelyihin.

Yksi eniten tutkituista lastenkirjallisuuden alueista on viime vuosina ollut kuvakirjantutkimus. Sitä on tehty niin paljon, että seminaarin päätöspaneelissa toivottiin kuvakirjantutkimuksen laajenevan jatkossa käsittämään myös muita kuvitettuja tekstejä. Professori Päivi Lappalainen muistutti, kuinka tärkeää on tutkia myös vanhempaa kirjallisuutta, ei vain viimeksi ilmestynyttä, mutta käyttää vanhemman kirjallisuuden tutkimiseen uuden teknologian mahdollisuuksia, esimerkiksi digitalisoituja aineistoja. Lastenkirjallisuuden digitaalistumista koskeva Raine Koskimaan ja Linda Lahdenperän artikkeli löytyy myös Avain-lehden numerosta.

Mitä tutkijat sitten toivoivat lisää? Lorujen tutkimus oli yksi tärkeä alue, johon Bo Petterson jo loi seminaariss aalustavan katsauksen. Pohjoismaiden välille toivottiin nykyistä enemmän yhteistyötä, yhteisiä tutkimusaiheita ja -projekteja. Toiveena oli myös, että lastenkirjallisuudentutkimus vihdoin saavuttaisi institutionaalisen aseman myös Suomessa, niin ettei jokaisen tutkijan tulisi hakea paikkaansa erikseen, vaan tutkimuksen mahdollistavat raamit olisivat pysyvät ja jatkuvat.

Vaikka eri puolella Suomea tehdäänkin lastenkirjallisuudentutkimusta, useimmat gradun- ja väitöskirjantekijät kokevat yhä olevansa yksin. Harva väitellyt tutkija pystyy päätoimisesti jatkamaan tutkimuksen tekoa väitöskirjan jälkeen, lasten- ja nuortenkirjallisuutta koskeva post doc -tutkimus on yhä harvinaista.